Kuinka paljon vaikeampi onkaan taistelu köyhälistölle meidän päivinämme! Jokaisessa lakossa, jokaisessa vaalitilaisuudessa, kaikkialla, missä vaan on mieskohtaisesta astuttava esiin asiansa puolesta, saavat vaimo ja lapset mukana kantaa seuraukset miehen menettelystä. Pienissä kaupungeissa, missä työmiehet voivat helposti vaihtaa mielipiteitä ilman kirjapainoa ja kokouksiakin, taivuttavat perhesuhteet heidät tottelemaan isäntiään. Suurissa kaupungeissa sitävastoin eivät työmiehet tunne toisiaan. Siellä ei riitä keskinäiset puheet, siellä tarvitaan painoja, suuria kokouksia ja yhdistyksiä luomaan sitä yhteyttä ja yksimielisyyttä, joka vastustettaessa kehittynyttä, valtavaa pääomaa on aivan toisella tavoin välttämätöntä kuin taistelussa pientä käsityöläismestaria vastaan. Ei ihme silloin, että työmiesten taloudelliset taistelut meidän päivinämme saavat yhä enempi valtiollisen leiman! Heille on vapaus samaa kuin leipä. Se, joka anastaa heiltä heidän valtiolliset oikeutensa, ottaa myöskin leivän heidän suustaan. Kaikkialla pakottavat olosuhteet heitä laajentamaan taistelua korkeammasta palkasta ja lyhyemmästä työajasta taisteluksi valtiollisesta vallasta.
Käsityöläissälleillä keski-ajan lopulla ja vielä kauan uudella ajallakin ei sitävastoin ollut mitään huomattavia valtiollisia tarkotuksia. He keskittivät kaikki voimansa ammattiyhdistyksiinsä, joiden avulla he voittivatkin itselleen etuja ja saavuttivat sellaisen aseman, jommoista nyt ani harvat työväen järjestöt, huolimatta laajoistakin valtiollisista oikeuksistaan, onnistuvat saavuttaa suotuisissakin olosuhteissa, ja silloinkin vain muutamaksi aikaa. Luonnollisesti eivät sällit kaikissa ammateissa olleet yhtä suotuisassa asemassa. Oli olemassa heikompia ja voimakkaampia, vaikutuksettomia ja mahtavia järjestöjä, lukuisat köyhälistökerrokset, sellaiset, joita oli helppo korvata, eivät milloinkaan voineet järjestyä, vaan olivat alttiina nylkevien luokkien mielivallalle. Niissä ei ilmennyt tuota "yhteishenkeä", eikä "lähimmäisen rakkauden aatetta", jota joukko henkilöitä väittää kaikkialla vallinneen keski-ajalla.
Vieläpä tapahtui niinkin, että työmiehien, joiden 1200- tai 1300-luvuilla onnistui aikaansaada jonkinlainen järjestö, täytyi nähdä sen jälleen sortuvan. Tämä koski ennen kaikkea helppo-oppisissa ammateissa olevia työmiehiä, päiväläisiä, joiden järjestöt ulkopuolella ammattikuntia olevat maaseudulta saapuneet kilpailijat pyyhkivät olemasta. Asiaan vaikutti myöskin maanviljelyksen taantuminen kaupungeissa. Mutta myöskin muut kuin maanviljelystyöläiset joutuivat saman kohtalon alaisiksi. Niinpä tapaamme esim. Frankfurtissa v. 1387 rakennustyöläistenapurit, viininlaskijat ja tavarankantajat järjestyneinä ammattikunniksi. Mutta näiden ohella oli jo olemassa ulkopuolella ammattikuntia olevia työmiehiä. V. 1440 ei apureilla ollut ammattikuntaa, viininlaskijoiden kunta vietti kituvaa elämää, kun taasen tavarankantajat pysyttelivät koossa aina 1500-luvulle, mutta ulkopuolella ammattikuntia oleva aines kasvoi yhä enempi niiden rinnalla.
Tämä kaupunkien köyhälistö, joka ei joko milloinkaan onnistunut luomaan mitään järjestöjä tai sitten oli järjestönsä menettänyt, vaipui yhä syvemmälle, usein ehdottomasti, aina suhteellisesti, järjestyneisiin sälleihin verraten. Juopa näiden kahden aineksen välillä isoni isonemistaan.
V. Työmiesylimystö kaupungeissa.
Mitä suurempia voittoja järjestyneet käsityöläissällit saavuttivat, sitä enempi he tunsivat itsensä etuoikeuksia nauttivaksi luokaksi, ylimyksiksi, jotka täysin yhtä ylenkatseellisesti katselivat heidän alapuolellaan olevaa köyhälistöä, kuin mestarit heitä itseään. Jos joku sälli toi muassaan "kunniattomia henkilöitä" seuran tupaan, niin häntä rangaistiin. Ennen olemme nähneet, mitä kaikkea tällaisella nimityksellä tarkotettiin. Pian loukkasi järjestyneitten työmiesten itserakkautta sekin, että heitä kutsuttiin samalla nimellä kun muutakin köyhälistöä. Kaikkialla tapaammekin 1400-luvun loppupuoliskolla hyljeksittävän "renki" ("Knecht") ja koetettavan ottaa käytäntöön "sälli"-nimeä. Usein siinä mielellään nähdään huokuvan "kansanvaltaista henkeä", pyrkimystä päästä yhteiskunnallisesti samanarvoisiksi mestarien kanssa. Me puolestamme emme voi olla samaa mieltä. Juuri niin kauan kuin palkkatyömiehiä kutsuttiin "rengeiksi", olivat he mestareitansa paljon lähempänä kuin silloin, kun heitä nimitettiin "sälleiksi". He olivat silloin totta kyllä kohonneet yläpuolelle talonpoikia ja köyhälistöä, mutta eivät niin nopeasti kuin mestarit, joista oli tullut heidän riistäjiään ja herrojaan. Vielä 1300-luvulla joivat "rengit" mestariensa seurassa samassa kapakassa. Jo 1400-luvulla olivat mestarit liiaksi arvokkaita istumaan samassa pöydässä kuin sällit. Nämä karkotettiin mestarien kapakoista, ja heidän täytyi kauan taistella saadakseen itselleen sellaisia. Ja silloin he olisivat johtuneet tuntemaan itsensä enemmän yhdenvertaisiksi mestarien kanssa kuin ennen!
Ei, päinvastoin oli asianlaita sellainen, että he häpesivät tulla leimatuksi niiden toisten renkien kaltaisiksi, jotka eivät saaneet olla mukana yleisessä kohoamisessa, vaan sen sijaan useinkin vaipuivat alaspäin. Me tapaamme vielä joskus meidän päivinämmekin niissä ammateissa, joissa työmiehet järjestyneitten ammattikuntien avulla ovat saavuttaneet itselleen erityisiä etuja — erittäinkin erikoistöitä tekevät työmiehet, jotka eivät vielä ole suuremmassa määrin kärsineet kone- tai naistyön kilpailusta —, samallaisen pöyhkeyden piirteitä kuin sekin, joka vaikutti sen, etteivät sällit tahtoneet hyväksyä renkinimeä. Ei ole niinkään kauan aikaa siitä kuin esim. monet kirjaltajistamme pahastuivat siitä, että heitä kutsuttiin "työmiehiksi". He olivat "taitureita".
Kuta enemmän sälliyhdistykset eri ammateissa saivat toimeen parannuksia, sitä ahtaammaksi tuli siihen liittyneiden työläisten henkinen näköpiiri. Heidän ainoana päämääränään oli nähdä oman järjestönsä olevan kaikista voimakkaimman ja mahtavimman, ei ainoastaan mestareita vastustettaessa, vaan myöskin verraten toisien ammattien sälliyhdistyksiin. Heidän järjestönsä kehitti ei luokkatietoisuutta, vaan ahdashenkistä säätyhenkeä, täynnä kateutta ja pikkumaista turhamaisuutta.
Aluksi otettiin jonkin ammatin sälliyhdistykseen jäseniksi myöskin muita työmiehiä, vieläpä sellaisiakin, joilla ei ollut varsinaista ammattia, mutta jotka kumminkin sentään tunsivat jotain hengenheimolaisuutta sällien kanssa. Mutta tämä taukosi kokonaan ajan vieriessä.
Kateus eri sälliseurojen välillä antoi aihetta lukemattomiin riitoihin. Pianpa ei ollut mitään niin arkaa kohtaa, kuin sällien "säädyn kunnia". Melkeinpä se oli yhtä tärkeä ja hauras kuin nykyään upseerien tai saksalaisen ylioppilasmiekkailijan. Tällä hienotunteisuudella ei ollut pohjanaan kehittynyttä kunniantuntoa, vaan ylen tarkka turhamaisuus.