Tunnettua on, että Leipzigin suutarinsällit v. 1471 lähettivät sikäläiselle yliopistolle julistuksen saadakseen loukatulle "säädyn kunnialle" hyvitystä. Yhtä itsetietoisia olivat maakreivi Jakob v. Badenin leipurit, jotka v. 1470 lähettivät Esslingenin ja Reutlingenin valtakaupungeille julistuksen. Työmiesten keskinäisiä riitoja tapaamme jo 14:nnellä vuosisadalla. Strassburgissa ryhtyivät v. 1350 kankurisällit tappeluun villakehruusällejä vastaan ja kymmenen vuotta myöhemmin liinankutojasällien kanssa. Kaikkein jäykkäniskaisempia olivat kumminkin Kolmarin leipurinsällit. Vuonna 1495 aikoivat he työlakon, sentähden että neuvosto oli sallinut muidenkin sällien, jotka olivat toimittaneet yhtä kalliita vahakyntteliä kuin hekin, käyvän heidän rinnallaan Pyhän ruumiin muistopäivänä pyhän sakramentin ääreen. He olivat 10 vuotta lakossa, kunnes he vihdoinkin saivat voiton kaupungista ja sällitovereistaan. Samallaisia tapauksia on lukemattomia.
Sellaisen typeryyden vuoksi eivät vastakkaisuudet mestarien ja sällien välillä sekä niistä syntyneet taistelut, olivatpa ne sitten kuinka lukuisia ja kiivaita tahansa, voineet kuitenkaan aikaansaada mitään kokonaista työväenliikettä, yhtä vähän kuin mitään pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseksi. Juuri voimakkaimmat ja vaikuttavimmat työväenjärjestöt kaipasivat yhteydentunnetta muihin työmiehiin nähden, luokkatietoisuutta. Päinvastoin ne tunsivat olevansa vastakkaisessa suhteessa sekä toisiin eteenpäin pyrkiviin järjestöihin, joiden voittoja ne karsain silmin katselivat, että yhä kasvavaan köyhälistöön, joka ei onnistunut luomaan mitään järjestöä ja joka vaipui yhä syvemmälle hätään ja kurjuuteen.
Vasta kapitalistinen teollisuus rikkoi sällien järjestöt huononsi ne itse yhteiskunnallisesti ja painoi muun köyhälistön tasalle. Vasta kapitalistinen tuotantotapa on siis luonut edellytykset koko työväestön yhtenäiselle luokkatietoisuudelle. Joskin voi tapahtua, että siellä täällä työmiesylimystöjä syntyy, ei se kestä milloinkaan kauan. Sen pyrintönä on saattaa koko työväestö samalle tasalle. Yksi suurimpia mullistuksia, joiden aikaansaamiseksi tuotantotapamme nykyään työskentelee, on tehdä tyhjäksi se ylimystö, jonka muodostavat ne, jotka tekevät työtä pään avulla, ja asettaa nämä yhteiskunnallisesti yhdenvertaisiksi niiden kanssa, jotka työskentelevät käsillään, tasotustyö, joka on niin ennenkuulumatonta ja perinpohjaista laatua, että se vielä tänä päivänä näyttää monesta viisaasta miehestä olevan pelkkä haave, vaikka se on alkanut jo hänen silmiensä edessä.
Keskiajan käsityömäisellä tuotannolla ei ollut niin vallankumouksellisia vaikutuksia. Järjestyneet sällit olivat levotonta, uhkaavaa joukkoa, joka oli harjaantunut aseitten käyttöön ja tarkkaan valvoi sekä hyviä oikeuksiaan että säätykunniaansa. He olivat paljon enemmän taipuvaisia kuin nykyajan työmiehet itse hankkimaan oikeutensa joko sitten lakkaamalla työstä, toimeenpanemalla levottomuuksia tai, jos niin tarvittiin, asevoimalla. Heidän esiintymisensä oli paljon "radikalisempaa" kuin nykyaikaisen köyhälistön. Useimmat meidän anarkisteistamme näyttävät vallan sävyisiltä verrattuina myöhemmän keskiajan huimapäisiin sälleihin. Mutta tällainen päätelmä koskee ainoastaan heidän ulkonaista esiintymistään. Heidän tarkotuksensa olivat hyvinkin vähäpätöisiä. "Vapaamaanantai" oli ehkä radikalisin vaatimus, joka heillä oli ohjelmassaan.
Minkätähden he olisivatkaan koettaneet järkyttää yhteiskuntaa, jossa he itsekin kuuluivat etuoikeuksia nauttiviin, jonka etuihin heilläkin oli osaa, joskaan ei samassa määrässä kuin mestareilla, puhumattakaan kauppiaista tai ruhtinaista? Totta kyllä tuli heidän osuutensa näihin etuihin suhteellisesti yhä pienemmäksi ja he kylläkin koettivat katkerien taistelujen avulla kartuttaa osaansa, mutta he eivät koskaan asettaneet kyseeseen itse yhteiskuntaa, jossa he elivät. Vallankumouksellisina aikoina saattoivat he kyllä käydä käsi kädessä toisten, pitemmälle menevien, vallankumouksellisten ainesten kanssa — sellaistahan tekivät ammattikuntamestaritkin, kun oli kysymys heidän eduistaan. Mutta kumpikin olivat ne yhtä epäluotettavia eikä heillä ollut laisinkaan kestävyyttä. Ensimäinen vastoinkäyminen, ensimäinen tappio saattoi riittää aiheeksi siihen, että he jättivät asian oman onnensa nojaan, kun sen tarkotusperä ei alkuaankaan ollut heille sydämenasiana ja he olisivat tahtoneet vain käyttää tilaisuutta hyväkseen edistääkseen omia hetkellisiä erikoisharrastuksiaan. Tämä oli yksi niitä syitä, jonka tähden vallankumouksellinen mullistus v. 1525 kutistui kokoon niin äkisti.
Uuden yhteiskunnan päämäärää, yhteiskunnallista ihannetta, sitä ei keskiajan sälliseuroilla ole koskaan ollut mielessään.
III LUKU. Pääoma ja työ vuoriviljelyksessä.
I. Kyläkunta ja vuorioikeus.
Muinoin olivat vuorityömiehet, niin kauas muinaisuuteen kuin voimme nähdä, olleet yksinomaan epävapaita, — orjia tai rangaistusvankeja. Keskiajalla he olivat vapaita miehiä. Aluksi olivat he myöskin kyläkuntatovereita, markkitovereita.
Olemme jo nähneet, että jokaisen kyläkunnan alue oli kahdenlaista: jaettua ja jakamaton kyläkuntamaata.