Kukin kyläkunnan perhe sai kappaleen maata erikoisomaisuudekseen. Siinä oli hänen talonsa, käsittäen asuinrakennukset, taloussuojat ja puutarhan. Sitäpaitsi erotettiin peltomaa yhteismaasta ja jaettiin perheille määrättyjen sääntöjen mukaan.
Niityt, metsät, vedet ja tiet jäivät yhteiseksi omaisuudeksi ja muodostivat jakamattoman markkimaan. Mutta tämäkin alue supistui aikaa voittaen, osaksi sen kautta, että väestö lisääntyi, joka johti tietysti siihen, että uusia kyliä perustettiin, osaksi sentähden, että metsästyksen ja karjanhoidon tunki tieltään maanviljelys, josta oli seurauksena jaetun yhteismaan kasvaminen jakamattoman kustannuksella.
Kuten kaikkien kyläkuntatoverien osuus jaetusta markkimaasta alkuaan oli yhtäläinen, oli heidän käyttöoikeutensa yhteismaahankin samallainen. Kyläkunta kokonaisuudessaan määräsi itse tavan, kuinka tätä tuli käyttää. Se määräsi niittymaista ja laitumista, tarve- ja polttopuiden otosta ja myöskin kivenlouhimisesta. Useimmissa kyläkunnissa oli kivenlouhiminen vähemmän arvoista, tilapäistä työtä. Kokonaan toisin oli asianlaita niissä seuduissa, missä suola-, rauta- ja kupari- tai vieläpä hopea- ja kultasuonia oli olemassa, tai missä maahantunkeneet germanit ottivat taasen käytäntöön kelttiläisten tai roomalaisten jo muinoin alkaman vuoriviljelyksen. Siellä täytyi piankin kivennäisaarteiden kaivamisen ja kallisarvoisen malmin louhimisen ja kulettamisen voittaa alaa. Mainittuja mineraleja tarvittiin ja etsittiin kaikkialla, mutta niitä oli ainoastaan harvoissa paikoissa. Ne kyläkunnat, joilla oli sellaisia vuorityölle kelpaavia aloja, alkoivat sentähden jo aikaiseen louhia näitä aarteita yli oman tarpeen, antaakseen naapureille ylijäämän näiden tuotteita vastaan. Nämä puheenaolevat mineralit ovat siis tavaratuotannon ja tavarakaupan ensimäisiä esineitä.
Vuorityötä harjotettiin enimmäkseen vuoriseuduilla, missä maanviljelys jo muutenkin oli vähemmän tärkeätä. Mitä enemmän vuoriviljelys kehittyi, sitä enemmän maanviljelys taantui verrattuna tähän. Ei tarvittu enään niin paljon peltomaata, kun voitiin saada elintarpeet vaihtamalla vuoriviljelyksen tuotteisiin. Kun kyläkunnan miehet antautuivat yhä suuremmassa määrässä vuoriviljelykseen, jäi yhä harvempia maanviljelyksen varalle. Omaa käyttöä varten harjotettu tuotanto saa luonnollisen rajansa omassa tarpeessa. Tavaratuotannon raja on markkinoiden tarpeissa, ja vuoriviljelyksen tuotteisiin nähden oli se käytännössä rajaton, kun ne harvat seudut, joissa suolaa ja metalleja oli olemassa ja joista niitä saatiin, eivät kyenneet tyydyttämään markkinoiden tarvetta, joka olikin paljon suurempi kuin luulisi. Kädestä käteen, kylästä kylään kulkivat kallisarvoiset ainekset suunnattomia matkoja. Varsinkin olivat metallit verraten helppoja kuljettaa, sitten kun ne oli jalostettu aseiksi, työkaluiksi tai koristuksiksi. Jo kivikaudella tapaamme laajan kaupan, jota käytiin aseilla, koristeilla ja muilla sellaisilla kapineilla. Sellaisesta kivilajista tehtyjä kirveitä, jommoista ei tähän asti ole tavattu Europasta, vaan joka on hyvin tavallinen Aasiassa, on löydetty Skandinaviasta, Saksasta, Sveitsistä, Ranskasta, Englannista ja Italiasta. Työaseita, jotka on valmistettu muutamasta piikivilajista, jota on olemassa eräässä paikassa Keski-Ranskaa, on levinnyt yli koko Ranskan ja Belgian.
Paljon vähemmän saattaa silloin herättää ihmettelyä se, että keskiajan vuoriviljelyksen tuotteet saivat osakseen laajan menekin. Tavaratuotannon alussa olivat rauta ja kupari, joskus suolakin, samassa arvossa kuin meidän päivinämme kulta, s.o. ne olivat tavaraa, joka jokaiselle kelpasi ja jota ei koskaan voinut saada liikaa. Vuoriviljelys tulikin sentähden kaikkialla, missä oli löydettävissä kivennäisrikkauksia, tärkeimmäksi toimeksi. Maanviljelys sen sijaan yhä taantui.
Alkuaan olivat vuorikaivokset aina yhteismaalla. Mutta kuinka kävi silloin, kun vuoriviljelys laajeni ja kun keksittiin malmia jo jaetusta peltomaastakin? Peltomaata oli jaettu vain maanviljelystä varten; jos maapalstaa ei viljelty, siirtyi sen omistusoikeus takaisin kyläkunnalle. Tämä tapahtui heti, kun siitä ruvettiin kaivamaan metalleja. Niin, jo se, että oli löydetty kivennäisrikkauksia jollekulle annetusta peltomaasta, riitti syyksi palauttamaan kysymyksenalaisen maapalstan taas yhteismaaksi. Arvokkaiden mineralien halu voi vihdoin lakkauttaa yksityisen omistusoikeuden taloonkin. Jokainen kyläkunnan jäsen sai oikeuden etsiä mistä tahansa kylän rajojen sisältä metallisuonia. Jos tästä oli toiselle vahinkoa, saattoi tämä saada siitä korvausta, mutta mitään esteitä ei hän saanut asettaa. "Sillä vuorioikeus on kova, ei kuningas, ei herttua eikä kreivi voi siihen mitään, jos tahdotaan kaivaa metalleja jonkun henkilön kaalimaasta tai vaikkapa hänen makuusuojansa alta", sanotaan eräässä vanhassa kirjassa.
Yleensä näkyy kyläkuntaoikeuden kehityksessä olevan taipumus, samassa määrässä kuin maanviljelys voitti alaa metsästyksen ja karjanhoidon kustannuksella, myöskin laajentaa yksityisomaisuutta yhteismaan kustannuksella. Vuorityöalueella tapaamme kokonaan vastakkaisen taipumuksen. Vuorioikeus supistaa yksityisomaisuuden oikeuksia ja palauttaa takaisin yhteisen omistuksen oikeudet.
Vuorenlouhimispaikat muuttuivat yhteismaaksi vain joutuakseen heti toisella tavalla yksityisiin käsiin. Ensimäiset vuorikaivokset olivat perin alkuperäistä laatua, ainoastaan tilapäisiä paikkoja, joista saatiin malmia. Sellaisessa kaivoksessa tarvittiin työssä vain joku henkilö; sitä ei voitu käyttää samalla tavalla yhteisesti kuin esim. kyläkunnan yhteistä niittymaata. Eri kaivospaikat täytyi jättää yksityisten haltuun, samoin kuin peltomaan eri osastot. Mutta kun eri kaivokset antoivat rikkauksiaan hyvinkin eroavassa suhteessa, ja kun niiden lukuakaan ei voinut mielin määrin lisätä, niinkuin saattoi tehdä maanviljelyksessä, järjestettiin yhteisien etujen vuoksi asia niin, että kaivoksia sai pitää hallussaan ainoastaan, jos luovutti kyläkunnalle määrätyn osan niiden tuotteista. Kyläkunta pidätti itselleen myöskin työn valvonnan ja johdon kaivostöissä, ja hylätty kaivos joutui takaisin kunnalle, aivan kuin sellainen peltomaakin, jota ei enään viljelty.
Ensimäinen oikeus saada kaivos haltuunsa oli luonnollisesti sillä, joka oli keksinyt malmisuonen, eikä suinkaan sillä, jonka yksityisellä maalla se mahdollisesti oli löydetty. Tällainen etuisuus löytäjälle on pysynyt voimassaan aina meidän päiviimme.
Vähempiarvoisiin kivennäisiin nähden pysyi vuoriviljelys kauan alkuperäisellä kannalla, vieläpä esim. rautamalmi- ja kivihiilikaivoksiin nähden aina meidän päiviimme saakka. Mutta kalliimpien metallien vuoriviljelys kohosi jo aikaisin korkeammalle tekniikan asteelle, kuten pian tulemme näkemään. Vuorikaivokset tulivat yhä suuremmiksi, monimutkaisemmiksi ja vaarallisemmiksi. Ajan pitkään kävi yhä mahdottomammaksi, että kukin vuorityöntekijä pyrki eteenpäin omin voimin, kuten parhaiten taisi. Eri kaivokset tulivat yhä riippuvaisemmiksi toisistaan. Niin huolellisesti kuin yksityiset vuoritilalliset valvoivatkin, että heidän kaivososuutensa pysyi erillään ja kukin sai pitää oman osuutensa, tuli itse kaivosviljelys kumminkin teknillisistä syistä yhä enemmän yhteiseksi. Siitä kyläkunnan virkamiehestä, jolla aluksi oli tehtävänä vain valvoa kaivosviljelystä, vuorimestarista, tuli koko vuoriviljelyksen johtaja ja tarkotuksenmukaiseksi järjestäjä.