Mutta vuorikaivokset, joissa kehitys kävi niin pitkälle, olivat niin rikkaita, ettei vuoritilallisten tarvinnut itse tehdä työtä, vaan saivat työnteon jättää rengeilleen ja palvelijoilleen. Vuoritilallisista tuli vähitellen kapitalisteja.
Renkien lukumäärä rikkaissa kaivoksissa lisääntyi yhä. Lisäksi tulivat ne työläiset, jotka työskentelivät sulatoissa, joissa metalli erotettiin malmista. Näiden lisäksi suuntasi joukko käsityöläisiä sinne kulkunsa, ja kauppiaatkin saivat siellä runsasta ansiota, ja heidän lukumääränsä lisääntyi yhä. Näin syntyi vuorikaivoksen ympärille kaupunki, "vuorikaupunki", missä vanhat kyläkuntalaiset olivat vain vähemmistönä, ylimystönä.
Kuinka omituisesti nämä vuoriyhteisöt olivatkin muodostuneet, jäivät ne kuitenkin silloisiksi kyläkuntayhteisöiksi. Maanviljelys ja karjanhoito kadottivat merkitystään. Mutta kaivoksen rinnalla oli metsällä mitä suurin arvo, siitä kun saatiin polttoaineita sulattoon. Ne kaivokset, joille oli säilynyt vanha kyläkunnallinen järjestömuoto, esiintyvät senvuoksi nyt metsäyhteisöinä.
Gierke kuvailee havainnollisesti, miltä sellainen vanha vuorikunta näytti. Hän puhuu kuvauksessaan "Harzin suuresta vuorikunnasta, jolla Goslar on keskuksena", kirjottaen seuraavaa:
Kaupunkien hallintona oli vuori- ja sulattoherrojen yhdyskunta, kauppiaiden ja ammattikuntien välillä oleva seura. Se otti sellaisenaan osaa kaupungin hallintoon ja nautti kaupunkioikeuden mukaan eräitä etuoikeuksia. Mitä tulee Harzin metsiin, olivat vuorilaitokset jonkinlaisena erityisenä kuntana, joka vuosittain piti kolmet metsäkäräjät ja harjotti vuori- ja sulattoliikkeen ohella metsänhakkuuta, metsästystä ja kalastusta. Vuori- ja sulattolaitosta kokonaisuudessaan hallitsi suuri, itsenäinen vuoriyhdyskunta, joka aluksi oli vain valtakunnan voudin, sitten Goslarin kaupungin katsannon alaisena. Vuoritilalliset johtivat siis itse omien valitsemiensa mestarien kautta koko vuoriviljelystä, ja Goslarissa pitämässään yleisessä kokouksessa he vahvistivat vuorijärjestyksen, vuorirauhan ja vuorioikeuden sekä tuomitsivat korkeimpana oikeusasteena vuorimestarioikeudessa velka- ja varsinaisissa vuoriasioissa.
Mutta tämä vuorikuntahallinto ei missään pysynyt kauan sellaisenaan voimassa. Suurten kartanotiluskuntien syntyminen ahdisti niitä samoin kuin talonpoikiakin.
Noilla rikkailla vuoritilallisten yhdyskunnilla oli tosin aivan toisia apulähteitä käytettävänänsä kuin talonpojilla, puolustautuakseen ahdistajaa vastaan, emmekä olekaan nähneet ainoatakaan esimerkkiä siitä, että vuoritilallisia keskiajalla missään olisi vaipunut maaorjuuteen. Mutta juuri vuorikaivosten rikkaus houkutteli suuria herroja vaatimaan niistä veroja. He selittivät, että vuoriviljelys samoin kuin metsästyskin oli heidän etu-oikeutensa. Monessa Rheinin vasemman rannan vanhassa lakikokoelmassa asetetaan vuoriviljelys nimenomaan metsästyksen arvoiseksi ja pidätetään "Armolliselle herralle otuksen pyynti maan päällä ja maan sisässä". Maan suurin maanomistaja oli kuningas. Jo aikaisin onnistui hänen saada haltuunsa joukko vuorikaivoksia, ja myöhemmin vaati hän haltuunsa myöskin niitä, joita aatelismiehet, luostarit tai piispat olivat ottaneet huostaansa. Lopuksi julistivat kuninkaat — Saksanmaalla keisarit —, ettei kukaan heidän luvattansa saanut harjottaa vuoriviljelystä. Vuoriviljelyksestä, etenkin siitä, joka tarkotti kullan, hopean ja suolan saantia, tuli n.s. regale, kuninkaallinen etuoikeus.
Saksan keisarivallan heikontuessa 1200-luvulla siirtyi tämä regale maaruhtinaiksi kohonneille suurille maanisännille, joiden onnistui saada se täydellisesti voimaan.
Suuremmissa vuorikaivoksissa oli keski-ajan loppupuolella kyläkunnallinen hallintotapa aivan tykkänään hajonnut. Vuoritilallisten vapaasti valitsemien luottamusmiesten sijaan oli tullut ruhtinaallisia virkamiehiä, jotka johtivat vuoriviljelystä kyläkuntalaisista ja vuoritilallisista riippumattomina, tuomitsivat riidoissa ja määräsivät keiden tuli saada eri kaivokset vuokralle. Vuoriviljelys vaati yhä suurempia joukkoja työväkeä ja niitä täytyi tuoda kaukaa; ja mitä kalliimmaksi koko vuoriviljelys tuli, sitä enemmän se kysyi suuria pääomia. Siitä johtui pyrkimys saattaa vuorikaivokset rikkaiden kaupunkilaisten kauppiaiden haltuunsa saataviksi. Koko kehitys kävi siihen suuntaan, että ruhtinaat kokivat lakkauttaa kyläläisten etuoikeuden harjottaa vuoriviljelystä. Vuorikaivokset erotettiin heidän yhteismaistaan ja vuoret julistettiin "vapaiksi" — s.o. jokainen sai niillä harjottaa vuoriviljelystä, kun hän vaan ensin oli hankkinut itselleen ruhtinaan luvan.
Kaikki vieraiden ainesten etenemistä estävät rajat olivat nyt poissa. Etenkin hopea- ja kultakaivosalueelle tulvasi kirjava joukko kauppiaita, koronkiskureita, seikkailijoita, työmiehiä ja kerjäläisiä etsimään sieltä onneansa. Vasta tämän kautta tuli suurten vuorikaivosten nopea kehitys mahdolliseksi.