Kaikki yhteys vuorikaivosten ja kyläkuntien välillä hävisi. Ei siis juuri sovi ihmetellä, että roomalaisen lain tuntijat lakimiehet, jotka muutenkaan eivät tietäneet mitään vanhasta germanilaisesta omistus- ja oikeusjärjestyksestä, eivät ollenkaan ymmärtäneet siitä johtunutta saksalaista vuorioikeutta. Vasta Maurerin tutkimukset ovat antaneet avaimen saksalaisen vuorioikeuden samoin kuin monen muunkin yhteiskunnallisen muodostuksen ymmärtämiseen.
II. Kapitalistinen suurteollisuus vuoriviljelyksessä.
Lakimiehestä, joka on tottunut roomalaisen oikeuden omistuskäsitteisiin, näytti saksalainen vuorikaivos 1500-luvun alussa varmaankin varsin merkilliseltä.
Sillä, jonka hallussa vuorikaivos oli, oli siihen ainoastaan käyttöoikeus, mutta ei täydellistä omistusoikeutta. Tämän antoi ruhtinaallinen virkamies, vuorimestari. Se, joka oli saanut käyttöoikeuden, muodosti nyt vuoriviljelystä varten yhtiön, jossa oli neljä ja myöhemmin useampia osuuksia eli "kuxeja" (tsekkiläisestä sanasta "kus", osa). Määrätty osa sellaisia kaivososuuksia kuului ruhtinaalle. Niitä voitiin myydä. Yhden taikka useamman osuuden omistaja oli "vuoritilallinen" ("Gewerke"). Vuoriviljelystä harjottivat niin muodoin osakeyhtiöt, mutta yksi osake oikeutti ainoastaan saamaan osan sen puhtaasta tulosta. Tämä jaettiin osakkeiden omistajille; samoin menotkin pantiin tasan heidän keskensä. Jos kulungit pitemmän aikaa olivat tuloja suuremmat eikä joku vuoritilallinen voinut osaansa suorittaa, menetti hän kaivososakkeensa, jonka hänen toverinsa silloin olivat oikeutetut antamaan jollekin toiselle. Jos työtä jossakin kaivoksessa lakattiin tekemästä, niin yhtiö kadotti kaiken oikeutensa siihen, ja ruhtinas saattoi vuokrata sen jollekin toiselle.
Mutta ei siinä kyllin, että oli olemassa tällaisia määräyksiä, jotka olivat niin erilaisia kuin roomalaisen oikeuden omistuskäsitteet. Vuoriviljelystä johtivat ruhtinaan virkamiehet, kun ruhtinas oli itselleen anastanut kyläyhteisön oikeudet, ja vuoritilallisilla itsellänsä oli asiassa varsin vähän sanomista. Siitä kuvauksesta, jonka "tohtori ja Kemnitzin vaaliruhtinaskaupungin pormestari" Yrjö Agricola on antanut Saksan vuoriviljelyksestä 1500-luvulla, käy selväksi, että hallinto- ja työkoneisto jo silloin oli täydellisesti järjestetty, että vuoritilallisilla siinä tuskin oli muuta tekemistä kuin maksaa silloin kun asiat kävivät huonosti ja ottaa vastaan rahoja milloin ne kävivät hyvin. Agricola tosin pitää tärkeänä sitä, että vuoritilallisten pitäisi asua vuorella eikä luottaa tarkastusmieheen. Mutta tämä varotus osottaa vain, että vuoritilalliset jo hänen aikanansa asuivat mielellään kaukana siitä seudusta, josta he saivat rikkautensa; he olivat tulleet tarpeettomiksi tuotannon menestymiselle, jonka johdon ruhtinaallinen virkavaltaisuus oli ottanut huostaansa.
Mutta samassa määrin kuin vuoritilalliset itse tulivat tarpeettomiksi vuoriviljelykselle, kasvoivat vaatimukset heidän pääomaansa nähden. Vuoriviljelyksen menestyksellä harjottaminen tuli pian suurkapitalistien etuoikeudeksi. Sitä saattoivat ainoastaan kaupunkien suuret kauppiaat ja pankkiirit harjottaa.
Vuoriteollisuuden tekniikka, työtavat, kehittyi keskiajan loppupuolella ja uudenajan alussa suuresti, etenkin Saksassa, joka silloin oli "Euroopan Peru" maanosamme kullasta ja hopeasta rikkain maa. Vuoriteollisuuden työtavoista saa lähempiä tietoja esim. Joakimsthalin pastorin Mathesiuksen "Sarepta"-nimisestä kirjasta, jossa hän kuvailee hopeakaivosten oloja.
Tiede oli jo otettu vuoriviljelyksen palvelukseen. Tietopuolista sivistystä saaneet insinöörit järjestivät ja johtivat työn vuorikaivoksissa. Tähän ei sivistymätön vuorityöntekijä enää kyennyt. "Sareptasta" käy kumminkin selville, että jo näidenkin täytyi osata käyttää kompassia, kaivokset kun jo olivat kehittyneet niin laajoiksi. Mutta etenkin oli tämä kapine apuna insinööreillä heidän trigonometrisissä mittauksissaan, kun oli määrättävä rajat eri kaivosalueiden välillä tai johdettava puhtaan ilman käytäviä alas kaivokseen j.n.e.
Jo tässä näemme kapitalistiselle suurteollisuudelle omituisen piirteen esiintyvän: työmiesten jakaantumisen kahteen luokkaan, sivistymättömiin ruumiillisen työn tekijöihin ja sivistyneisiin ajatustyön tekijöihin. Ja vaatimukset asetetaan niin korkealle kuin mahdollista sekä edellisten ruumiilliseen voimaan että jälkimäisten henkiseen kykyyn nähden.
Mitään "älyn ylituotantoa" ei kumminkaan vielä 1500-luvun alussa ollut, ei ainakaan teknillisellä alalla — pikemmin kenties uskonnollisella. Insinöörejä ei ollut vielä niin runsaasti kuin nyt ja heitä pidettiin senvuoksi suuressa arvossa. "Ruhtinaat ja herrat", sanoo Mathesius, "ymmärtävät myöskin pitää sellaisia taidollisia ihmisiä, joita Jumala ja luonto ovat muita paremmin suosineet, siinä arvossa minkä he ansaitsevat".