Vuonna 1496 nousi myöskin Kuttenbergin kaivostyöväestö palkkariitojen takia kapinaan, läksi aseilla varustettuna liikkeelle ja asettui lippuineen leiriin eräälle läheiselle vuorelle. Heidän oli kuitenkin lopulta pakko myöntyä.
Joakimstalissa kerrotaan olleen yhtäläisiä vuorityöväenliikkeitä vähää ennen "talonpoikaismetelin" puhkeamista. Useita kertoja nousivat siellä vuorityöläiset taistelemaan asemansa parantamiseksi.
Kaikki nämä taistelut johtivat kuitenkin yhtä vähän kaivostyömiehiä kuin käsityöläissällejä mihinkään tarkotuksiltaan vallankumoukselliseen liikkeeseen.
Vuoriviljelys oli kyllä 1400- ja 1500-luvuilla teknillisessä ja taloudellisessa suhteessa paljon pitemmälle kehittynyt, kuin mikään muu sen ajan tuotannonhaara. Mutta vaikka se olikin kehittynyt lähimmäksi kapitalistista suurteollisuutta, ei sen työmiehistä sittenkään tullut köyhälistön johtajia ja esitaistelijoita. Syy tähän on meidän etsiminen vuoriviljelyksen luonteesta. Se erotti työmiehet toisistaan kaukaisiin vuoriseutuihin, jotka olivat etäällä suurista valtateistä ja kauppakeskuksien vaikutuksista. Se erotti vuorityöntekijät toisilla seuduilla olevista ammattitovereistaan, ja sorretuista kansankerroksista, se supisti heidän näköpiirinsä tai ainakin esti sen laajenemisen ja rajotti heidän harrastuksensa pieniin paikallisiin ja ammattiakoskeviin asioihin.
He olivat kyllä riistettyjä ja tyytymättömiä, eivätkä suinkaan epäilleet hankkia itselleen oikeutta ase kädessä, he kyllä osottivat olevansa taipuvaiset ryhtymään vallankumoukselliseen liikkeeseen, vieläpä asettumaan sen etunenäänkin, mutta ainoastaan silloin kun heidän omat rajotetut hetkelliset harrastuksensa olivat yhtäpitävät kokonaisliikkeen harrastusten kanssa. Arvelematta he jättivät tämän ja sen johtajat pulaan, niin pian kun heidän hetkelliset vaatimuksensa tyydytettiin, heti kun tyydytettiin heidän vaatimuksensa palkka- ja työsuhteisiinsa nähden.
Vuorityöntekijäin erillään oleva asema edisti heidän keskuudessaan melkein vielä voimakkaamman ammattikuntahengen syntymistä, kuin kaupunkien käsityöläissällien keskuudessa. He ovat sen kauimmin säilyttäneet, aina meidän päiviimme saakka.
IV LUKU.
Pääoma ja työ kutomateollisuudessa.
Vielä vähemmän kuin käsityöläissällit ja kaivostyöläiset, kykenivät luonnollisesti järjestymättömät köyhälistöjoukot kehittämään ja sitkeästi ja johdonmukaisesti noudattamaan todellista vallankumouksellista politikaa. He eivät tunteneet olevansa mikään uusi, eteenpäinpyrkivä luokka, vaan häviävien luokkien hajoamisen tuotteita. He pitivät yhtä näiden ja varsinkin talonpoikain kanssa, joiden jälkijoukossa heidät usein tapaamme. Hajaantuneina, pahoin kohdeltuina ja nöyryytettyinä he eivät voineet asettaa itselleen omia tarkotusperiä, olivat liian heikkoja pyrkiäkseen ominneuvoin joihinkin päämääriin. Epäilemättä heissä kuohui syvä tyytymättömyys oleviin oloihin, mutta meillä ei tästä ole muuta todistusta, kuin se taipuvaisuus, jolla he liittyivät jokaiseen vallankumoukselliseen liikkeeseen. He olivat aina kernaat yhtymään talonpoikiin, joita he olivat niin lähellä, heti kun nämä liikahtivat. Kommunistiseenkin liikkeeseen he ottivat osaa, jos sellainen jossakin ilmaantui. Mutta ei alkuunpanoa sellaiseen eikä yleensä mitään yhteiskunnallisen mullistuksen aatetta voinut heistä lähteä.
Eivät kaivostyömiehet, eivät käsityöläissällit eivätkä kaupunkien järjestymättömät köyhälistöläiset olleet kutsuttuja kannattamaan kommunistisen työväenliikkeen ensimäisiä yrityksiä. Oli olemassa ainoastansa yksi työväenkerros, jossa kommunistiset pyrkimykset siinä vallitsevien olojen nojalla löysivät vastakaikua ja jolle ne samalla antoivat tarpeellisen henkisen herätyksen luomaan näistä taipumuksista uuden yhteiskuntaihanteen, mutta jolle ne myöskin antoivat tarpeellista pontevuutta, säilyttää tätä ihannetta aikoina, jolloin näytti kerrassaan mahdottomalta sitä saavuttaa. Nämä työntekijät olivat kutomateollisuuden työntekijät, etenkin villakankurit.