Käsityön tapaan harjotettu villakangasteollisuus kehittyi nopeasti, paitsi luostareissa, myöskin kaupungeissa. Ensin tapahtui tämä Alankomaissa, jossa se rupesi kukoistamaan jo 900-luvulla.
Tämä uusi teollisuus oli ylellisyysteollisuutta. Villakankaat olivat kauan aikaa ainoastansa varakkaampien saatavia. Kun 1400-luvulla käsityöläiset ja talonpojatkin rupesivat käyttämään villavaatteita, pidettiin tätä merkkinä siitä, kuinka pelottavasti ylellisyys rupesi leviämään alempiinkin säätyihin. Hienosta verasta maksettiin sangen paljon. Niin ollen kannatti sitä kulettaa kauaksi, ja tuli siitä siis vientitavara. Koko Europa oli sen markkinapaikkana. Ei siis sovi ihmetellä, että verkateollisuus helposti kehittyi vientiteollisuudeksi, kun kaikki tarpeelliset edellytykset sattuivat olemaan olemassa, kun siis oli runsaasti hyviä raaka-aineita ja samalla tekotavat kehittyneet tarpeeksi pitkälle.
Näin oli ensiksi asianlaita Flanderissa. Flanderin verkaa kiitettiin jo 1200-luvulla yli koko Europan.[15]
Monessa kaupungissa villateollisuus pysyi käsityönä, jota harjotettiin ainoastaan paikallismarkkinoita varten, kuten yleensä muitakin käsitöitä. Kumminkin tuli se sielläkin riippuvaiseksi maailmanmarkkinoista, sillä ulkoapäin tuleva kilpailu ulottui paikallismarkkinoillekin ja näistä tuli maailmanmarkkinoiden pieni osanen. Nämä tulivat sen vuoksi määrääväksi villateollisuudelle sielläkin, missä sen ei onnistunut poistaa paikallista luonnettaan, ja se tulee vientiteollisuudeksi. Sen vuoksi joutuivat noiden seutujen veranvalmistajat etuihinsa nähden kärsimään kauppiaista, jotka toivat verkaa maahan ja kilpailivat sitte myydessä heidän kanssaan. Tämä ei ollut sellaista väestön perinnäistä vihollisuutta kauppiaita kohtaan, jota he tunsivat kuluttajina, vaan aivan erikoista vastakkaisuutta tuottajien ja kauppiaitten välillä. Sensijaan, että väestöjoukot olivat kauppiaille sitä vihollismielisempiä, mitä enempi nämä korottivat hintojansa, kasvoi villakankaan valmistajien suuttumus sitä enempi mitä halvemmalla kauppiaat toivat verkaa ulkomailta heidän makkinoilleen.
Mutta tämä vastakkaisuus ei ollut ainoa, johon villakankaan valmistajat joutuivat kauppiaisiin nähden. He eivät olleet vastakkain ainoastaan siitä syystä, että olivat kilpailijoita, vaan myöskin syystä että toiset olivat sortajia, toiset sorretulta. Missä villakankaanvalmistus muuttui vientiteollisuudeksi, oli pääoma tarpeen sen harjottamiseen. Eihän enää myyty suorastaan ostajalle. Tavaran täytyi tehdä pitkiä matkoja, joskus vaeltaa markkinoilta toisille ennenkuin se tapasi ostajan, ja matkalla se oli alttiina monille vaaroille. Viipyi kauan, ennenkuin tavarain korvaus tuli kotiin.
Missä villateollisuus muuttui vientiteollisuudeksi, oli villa tuotava vähitellen yhä kaukaisemmista paikoista, koska lähimpänä olevan seudun tuotanto ei riittänyt tyydyttämään villatarvetta. Ja samassa määrin kuin teollisuus kehittyi ja kilpailu kasvoi, samassa määrin kuin vaatimukset veran hienouden ja hyvyyden suhteen kasvoivat, oli raaka-aineita valittava yhä huolellisemmin. Mutta nytpä ei ollutkaan olemassa monta seutua, joka olisi tuottanut tarpeeksi hyviä villoja; parhaat tulivat, kuten jo on huomattu, Englannista. Raaka-aineet tulivat yhä kalliimmiksi, kuta kauempaa niitä tuotiin, ja niitä täytyi koota yhä suurempia varastoja. Pääoma, joka oli käytettävä raaka-aineisiin, kasvoi samassa suhteessa kuin vienti laajeni ja samalla tuli sen kiertämisaika pitemmäksi. Itse veranvalmistajan täytyi niin muodoin tulla rahamieheksi taikka tuli hän riippuvaiseksi kauppiaasta, joka antoi hänelle tarpeelliset rahat etukäteen. Kumpaankin suuntaan on kehitys tapahtunut. Villateollisuustyöläinen sortui joko kotiteollisuuden harjottajaksi nykyaikaisessa mielessä, kotityöntekijäksi, jolla joko oli yksi sälli tai ei ensinkään, joka sai raaka-aineet kauppiaalta, ja jätti tälle suostutusta palkasta työnsä tuotteet, tai tuli veranvalmistajasta kapitalisti, jolla oli työssä useampia sällejä ja joka otti haltuunsa ei vain tuotannon, vaan myöskin kaupan. Ei se aina ollut kutojamestari, jonka onnistui kohottautua tähän asemaan, usein se oli joku muu käsityöläinen, joka vaikutti veranvalmistuksessa. Ne useat toimenpiteet, joiden alaisena villojen oli oltava, ennenkuin ne tulivat kauppaan hienona verkana, erosivat yhä enemmän itsenäisiksi käsitöiksi: villankehrääjien, vanuttajien, leikkaajien, värjärien ammateiksi.
Nämä ammatit olivat tekotavoilleen toisistansa riippuvaiset, ja kukin niistä koki saada muut taloudellisestikin itsestään riippuvaisiksi. Erittäinkin oli villankehrääjien ja kutojien välinen taistelu ankara. Paikottain onnistui kutojan tehdä kehrääjät itsestään riippuvaisiksi, mutta enimmäkseen kävi päinvastoin. Kehrääjistä sai alkunsa vlllakauppiasylimystö, nämä kun kehruuttivat villat köyhemmillä mestareilla tai sälleillä kotonaan, jonka jälkeen kudottivat langat joko sälleillä tai itsenäisillä kotiteollisuuden harjottajilla. Tässä esiintyy jo alku käsiteollisuusjärjestelmään, aikaisimmin luostareissa, jotka saman katon alle yhdistivät kaikki erikoistyöt, jotka veranvalmistamiseksi tarvittiin. Mutta käsityössäkin huomaamme 1400-luvusta alkaen siellä täällä kehrääjäsällien ohella kutojasällejäkin työssä verkatehtailijain kotona, ja sen ohella jyrkän työnjaon siinä muodossa, että kukin villakankuri kutoi erikoista kangaslajia. Toisenlaista työnjakoa syntyi villakehruuteollisuudessa, kun sen erilaisia perättäin seuraavia töitä annettiin eri työläisten tehtäviksi. Tästä oli seurauksena ammattikunnallisen villankehruun lakkaaminen, sen eri toimintojen antaminen ammattikuntiin kuulumattomille, osaksi oppimattomille, työläisille, maalaisille, naisille ja lapsille.
Lopuksi vastaa verkateollisuuden kapitalistista luonnetta sekin, että siinä kappalepalkkajärjestelmä aikaisin kehittyi. Sattuipa vielä niinkin, että tämä taas lakkautettiin sen vahingollisen vaikutuksen vuoksi, mikä sillä oli työn laatuun nähden. Niin kävi esim. Ulmissa neuvoston päätöksellä v. 1492 "koska kiirehtiminen on työn hyvyydelle vahingoksi". Tuo kaunis sakkojärjestelmä, jonka avulla uuden-ajan rahamies pakottaa tuottamaan parhainta laatua ylenmääräisesti joudutetustakin työstä, oli "pimeällä keskiajalla" vielä varsin vähän kehittynyt!
Päinvastoin kuin useimmat senaikuiset sällit, mutta samoin kuin uuden-ajan työmiehet, saivat kankurityöntekijät usein mennä naimisiin. Kankurisälli ei siinä tapauksessa enään kuulunut mestarin perheeseen.
Villateollisuus oli myöskin se kaupunkiteollisuus, jossa teknillinen kehitys nopeimmin tapahtui. Mitä enemmän työnjako lisääntyi ja vientitavaratuotanto, joukkotuotanto, kasvoi, sitä laajaperäisemmiksi kävivät ne teknilliset laitokset ja apuneuvot, joita kutomateollisuuteen vaadittiin. Muutamat näistä tarpeellisista laitoksista ja koneista olivat niin suuria ja kallishintaisia, että eivät yksityiset henkilöt olleenkaan voineet sellaisia hankkia. Niitä omistivat kaupungit taikka ammattikunnat. Yksityisten yrittäjäin kapitalistinen omistusoikeus työntekijäinsä työkaluihin ei vielä silloin ollut kehittynyt. Mutta jo alkoi edistyvän työnjaon vaikutuksesta keksimähenki herätä juuri villateollisuuden alalla. Laajojen laitosten käytäntöön ottaminen sai aikaan joukon teknillisiä vallankumouksia ja kiihotti jatkamiseen. Rukkia esim. ruvettiin käyttämään 1400-luvulla, ensinnä käsin käytettävää. V. 1530 keksi Wattenmühlistä kotoisin oleva Jürgens poljettavan rukin. Vanuttaminen tapahtui aluksi jalkojen avulla. Veden avulla käypien vanutusmyllyjen keksiminen (ehkä 12:nnelta vuosisadalta) teki vähitellen lopun jaloilla toimitetusta vanutuksesta.