III osa.
Keskiajan ja uskonpuhdistuksenajan kommunismi.
I LUKU.
Luostarikommunismi.
Italia ja Etelä-Ranska olivat ne kristillis-germanilaisen sivistysalueen maat, joissa roomalaisen maailmanvallan sivistys oli syvimmälle juurtuneena. Siellä kansainvaellukset vähimmän hävittivät ja keskeyttivät tämän sivistyksen perintöä, ja yhteys Itämaiden verraten korkealla sivistyskannalla olevien maiden, Egyptin, Syyrian, Vähän-Aasian, ja Konstantinopolin kanssa säilyi siellä vilkkainna. Sen raakuuden tilan mustimpinakin aikoina, joka seurasi kansainvaellusta, ei siellä kaupunki-elämä milloinkaan kokonansa lakannut. Kaupungit saivat siellä ensimäisinä taas rikkautta ja valtaa, ja siellä esiintyivät ensi kerran keskiajalla ne yhteiskunnalliset vastakkaisuudet, joita tavaratuotanto luopi. Tai oikeammin sanoen, keskiaika peri ne suorastaan vanhalta ajalta.
Eikä köyhälistökään sieltä koskaan kokonaan kadonnut. Italian ja Etelä-Ranskan kaupungeissa se ensin tuli uudelleen yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi tekijäksi. Niin ollen on aivan luonnollista, että keskiajan ensimäiset kommunistiset pyrinnöt saivat alkunsa sen helmasta.
Mutta samoin kuin heimolaisuus Italian ja Etelä-Ranskan tämänaikuisten kaupunkien elämän ja sen elämän välillä, jota Rooman vanhoissa kaupungeissa oli eletty, oli selvästi huomattavissa, ja samoin kuin roomalaisajan perimätiedot ja -tavat ovat siellä säilyneet elävimmillään, samoin on myöskin proletarinen, köyhälistöläinen, kommunismi, joka siellä kehittyi, pitänyt kiinni niistä muodoista, joita se peri kuolevan Rooman valtakunnan ajoilla. Köyhälistön nousemisella porvari-yhteiskuntaa vastaan oli aluksi kokonaan munkkimainen luonne ja siitä se ei milloinkaan päässyt Italiassa eikä Etelä-Ranskassa — tietysti kaikkein viimeisintä aikaa lukuun ottamatta.
Voidaksemme munkkilaitosta oikein kuvata, täytyy meidän vielä kerran luoda silmäys kristinuskon ensimäisiin vuosisatoihin. Me näemme, etteivät vanhimman kristinopin kommunismin toteuttamista tarkotettavat pyrinnöt onnistuneet senaikuisessa yhteiskunnassa vallinneiden olojen vuoksi. Mutta näimme myöskin, että samat olosuhteet, jotka vielä silloin tekivät kommunismin yleisenä yhteiskuntatilana mahdottomaksi, kuitenkin alati synnyttivät uutta köyhälistöä ja siten myöskin yhä uudelleen kommunististen laitosten tarvetta.
Mitä enempi kristinoppi levisi, sitä selvemmin se lakkasi kommunismia yleisesti käytäntöön yrittämästä. Mutta samassa määrin ruvettiin myöskin yhä enemmän harrastamaan erityisten kommunististen yhdyskuntien perustamista kristikunnan piiriin.
Esikuvana näillä oli tuo ainoa kommunistinen laitos, josta silloin ainakin jäännökset oli jäljellä: perhe tai oikeammin sanottuna kotiyhteisö. Vanhimpina aikoina, vieläpä keisariajallakin oli jokainen talous itseensä sulkeutunut yksikkö, joka pääasiallisesti itse valmisti kaiken sen, mitä tarvitsi, ja myi ainoastaan sen, mitä liikaa oli, tavaroina. Aluksi nämä taloudet olivat yksinomaan kotiyhteisöjä, suurempia perheitä, joissa oli 40 à 50 henkeä, jotka täydellisesti elivät kommunismin periaatteiden mukaan ja yhteisesti omistivat ja käyttivät tuotanto- ja kulutustavaroita. Nämä kotiyhteisöt joutuivat syrjään orjatyölle perustettujen perhekuntien tieltä, niiden sijalle tuli talouksia, joissa sekä tuotanto, että kulutustavarat olivat yhden ainoan henkilön yksityisomaisuutta, jolle myöskin työläiset, orjat, kuuluivat. Mutta vielä kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla oli kotiyhteisö kyllin eloisa ollakseen yhteiskunnallisten uudistusten esikuvana.