Nämä uudistukset oli luostarit, jotka olivat jonkinlaisia teennäisiä kotiyhteisöjä, joissa yhdyssiteenä, yhteisiä etuja lukuunottamatta, ei ollut heimolaisuus, vaan eräät määrätyt, viisastellen keksityt säännöt ja lupaukset.
Samat väestökerrokset, joista ensimäiset kristityt saivat enimmät kannattajansa, antoivat myöskin useimmat jäsenet näihin uusiin kotiyhteisöihin, useimmat munkit ja nunnat. Toiselta puolen olivat ne rikkaita ihmisiä, jotka inhosivat rikkauttansa ja sitä seuraa, johon se heidät saattoi. Toiselta puolen olivat ne — ja nämä olivat lukuisimmat — köyhiä raukkoja, jotka luostareissa saivat sitä turvaa, jota "maallinen", s.o. porvarillinen yhteiskunta ei heille antanut. "Nykyänsä", niin valittaa pyhä Augustinus, "pyhittävät enimmäkseen orjat taikka vapautetut itsensä Jumalan palvelemiseen taikka ihmiset, jotka heidän herransa siinä tarkotuksessa ovat vapauttaneet, taikka talonpojat taikka käsityöläiset taikka muut alempisäätyiset henkilöt".
Perhe saattaa elättää itsensä mitä erilaisimmilla tavoilla: tekemällä työtä, kerjäämällä tai muita riistämällä. Niin oli laita luostareissakin. Muutamissa olivat vallalla ryysyköyhälistön, jonka joukosta heidän jäsenensä olivat, taipumukset — he rupesivat enimmäkseen kerjäämään. Toisten onnistui löytää rikkaita jäseniä tai suojelijoita, jotka lahjottivat heille rahoja ja maatiloja ja orjia, tai talonpoikia, joiden nylkemisellä nuo hurskaat miehet saattoivat elää. Mutta useimmat luostarit olivat sellaisten köyhien yhdistyksiä, jotka olivat liittyneet yhteen, tullakseen paremmin toimeen. Nämä näkivät, ainakin aluksi, parhaaksi turvautua jäsentensä ruumiilliseen työhön.
Ensimäisissä luostareissa, jotka tunnetaan 300-luvulta, vaadittiin ruumiillista työtä. Tämän ajan tärkeimmät luostarienperustajat vaativat sitä, niin Antonius, Pachonius ja Basilius neljännellä vuosisadalla, niin Benediktus Nursialainen, benediktiniläiskunnan perustaja kuudennen vuosisadan alussa.
Alkuaan saattoi jokainen jäsen mielensä mukaan erota kotiyhteisöstään. Eivätkä sen asukkaat millään erityisellä puvullakaan olleet erotetut muusta väestöstä.
Laatuunsa ja tarkotusperäänsä nähden voipi sangen hyvin verrata tämäntapaisia luostareja meidän aikanamme köyhälistön tuotantoyhdistyksiin. Molemmat koettavat rajotetetussa piirissä ratkaista aikansa "yhteiskunnallista kysymystä" jäsentensä omien voimien avulla.
Mutta heimolaisuuden ohella molemmat laitokset kuitenkin osottivat tärkeitä eroavaisuuksia, jotka vastaavat niitä eroavaisuuksia, joita on roomalaisen ja nykyisen yhteiskunnan välillä.
Kapitalistinen tuotantotapa on muuttanut melkein koko tuotannon tavaratuotannoksi. Senvuoksi täytyy myöskin työväestön tuotantoyhdistyksien valmistaa tavaroita. Ne eivät valmista tuotteitaan omiksi tarpeiksi, vaan markkinoita varten, niillä on taisteltavana kaikkia vaaroja ja turmelevia vaikutteita vastaan, joita vapaan kilpailun ja liikepulan järjestelmä tuo mukanaan.
Ennen kapitalistisen tuotantotavan kehittymistä oli tuotannon päätarkotuksena valmistaa tavaroita omiksi tarpeiksi. Jokainen talonpoikaistalo, jokainen herraskartano kuletutti markkinoille ainoastaan sen, mikä jäi yli oman tarpeen, ja luostarit tekivät samalla tavalla. Tämä ylijäämä, joka ne yhdisti markkinoiden, maailman kanssa, oli enimmäkseen suurena kiusauksena, jota seurasi syntiinlankeemus. Ylijäämän piti kuulua köyhille, mutta oli hyödykkäämpää myydä se.
Mutta tuotanto omia tarpeita varten pysyi luostareissa kauemmin kuin muualla pääasiana, luonnontalous vastusti niissä kauemmin kuin muualla kohoavaa pääomaa. Tämä taloudellinen järjestelmä antoi niille vanhoillisuuden leiman, mutta myöskin sitkeyttä ja vastustusvoimaa, jota turhaan etsii nyky-ajan tuotantoyhdistyksistä.