Aluksi ne, totta kyllä, olivat vähemmän tärkeitä taiteille ja tieteille. Entisien talonpoikien, käsityöläisten, orjien ja ryysyläisköyhälistöläisten tuotantoyhdistykset, joita perustettiin, mikäli mahdollista, ulkopuolelle kaupunkeja kaukaisiin seutuihin, missä valtio ja porvarillinen yhteiskunta eivät voineet niitä rasittaa, eivät juuri olleet sopivimpia paikkoja taiteen ja tieteen harjottamiseen. Niillä oli Rooman vallan aikana ja kristikunnassa pesänsä kaupungeissa.
Mutta orjuuden lakatessa, joka oli tuottanut niin paljon liikaa tavaraa, lakkasi myöskin vähitellen ei vain ylellisyys, vaan myöskin tieteen, taiteen, käsityön harrastus, sivistys yleensä. Maanviljelys vajosi yhä enemmän raakojen kolonien alkeelliseksi vuokraviljelykseksi, joka tuotti vain vähän; paikottain joutui se kokonaan rappiolle. Maanviljelyksen riutumista seurasi kaupunkien riutuminen, jotka yhä enemmän vähenivät väestöön ja hyvinvointiin nähden. Kansainvaellus täydensi näiden häviön tai alensi ne merkityksettömiksi.
Nyt tulivat luostarit, jotka sillä välin olivat tulleet hyvinvoiviksi, miltei ainoiksi turvapaikoiksi tieteille ja taiteille. Kuudennesta vuosisadasta alkaen siirtyykin henkisen elämän keskus yhä enempi luostareihin, ja on niissä siksi kunnes kaupungit alkavat uudelleen kukoistaa.
On kuitenkin aina ollut niitäkin, jotka menivät luostareihin käyttääkseen siellä joutoajan taiteiden ja tieteiden harjottamiseen. Enemmistön mieli paloi kumminkin ainoastaan karkeimpiin nautinnoihin, ja niihin antoi hyvää tilaisuutta riistämisen tuottama hyvinvointi ja joutilaisuus. Munkkien laiskuus, irstaus ja juoppous onkin tullut puheenparreksi.
Käsi kädessä tämän kanssa kulki toinenkin kehitys. Siinä määrin kuin luostarien varallisuus karttui, tulivat ne rahvaalle yhä suljetummiksi, koska asemaa muuten ei voitu säilyttää; niiden kävi samoin kuin meidän aikanamme monen menestyneen siirtolayrityksen tai tuotantoyhdyskunnan. Köyhiä raukkoja, jotka tahtoivat päästä jäseniksi, kartettiin niin paljon kuin mahdollista, mutta halukkaasti otettiin sellaisia, joiden yhteiskunnallinen asema ja varallisuus näyttivät lupaavan luostarille etuja.
Samalla kertaa kun siis luostarit tuotantoyhteisöistä olivat muuttuneet nylkyriyhteisöiksi, taukosivat ne myöskin olemasta turvapaikkoina köyhille ja vääryyttä kärsineille. Niistä tuli aateliston nuorempien poikien ja naimattomien tyttärien eläkelaitoksia.
Mutta sekä tuotantoyhteisöjen että köyhien ja sorrettujen turvapaikkojen puute oli tuntuva läpi koko keskiajan, ja luostari oli ainoa laitos, joka oli tätä puutetta korvaamassa. Me tapaammekin koko tämän pitkän ajanjakson kuluessa paitsi alituisia valituksia siitä, että munkkien kuri ja tavat huononivat, alinomaa uudistuvia yrityksiä poistaa tuota pahaa, osaksi uudistamalla jo olevia luostareita tai munkkikuntia, osaksi perustamalla uusia.
Uudistustavat olivat monellaisia. Yksinkertaisin ja uudistajalle etuisin oli ottaa takavarikkoon kaikki luostarien liikavarallisuus. Erittäinkin kunnosti tässä suhteessa itseään Saksan keisari Henrik II (1002-24), mikä ei estänyt sitä, että tuo suuri luostaritilojen takavarikkoonottaja myöhemmin julistettiin pyhimykseksi. Kehotukseksi hurskaille katolilaisille.
Tällainen uudistus ei aina ottanut onnistuakseen, sillä sen ajan sotaisat munkit puolustivat omaisuuttaan usein perin pontehikkaastikin. Moni uudistusta harrastava apotti kaatui näissä taisteluissa tai toimitettiin toisinaan pois tieltä salamurhaajan käden kautta. Ja siellä, missä uudistus onnistuikin, ei sillä ollut suurtakaan merkitystä. Jonkun ajan kuluttua oli kaikki taasen entisellään.
Samalla tavalla kävi uusien veljeskuntienkin perustamisen. Tehdessään luostarin sääntöjä olivat munkkikuntien perustajat hyvinkin kekseliäitä saadakseen kaiken maailmallisuuden pois luostareista. Itsensä kidutus tuli yhä ankarammaksi, yhteys ulkomaailman kanssa yhä ankarammin rajotetuksi. Mutta kun ei menty eikä voitukaan mennä itse pahan juureen, vaan taisteltiin vain sen seurauksia vastaan, niin kaikki kidutus pysyi tehottomana ja sekin jäi onneksi enimmäkseen toimittamatta.