Eninten perustettiin uusia munkkikuntia 1100- ja 1200-luvuilla. Tähän aikaan Italian ja Etelä-Ranskan kaupungit rupesivat äkisti kukoistamaan. Tämä taloudellinen kukoistus merkitsi samalla myöskin köyhälistön lisääntymistä, työtätekevän, mutta erittäin myöskin ryysyläisköyhälistön, ja se tuli monin paikoin kyllin voimakkaaksi herättämään yhteiskunnallisia liikkeitä. Ne näkyivät ennen kaikkea siinä, että munkkikuntiin liittyminen eneni ja munkkilaitos sai taas köyhälistön leiman suuremmassa määrässä kuin sillä oli milloinkaan ollut menneen puolen vuosituhannen kuluessa.
Nämä munkilliset pyrinnöt eivät aina olleet ystävällisessä suhteessa hallitsevaan kirkkoon. Usein ne yhtyivät kirkon vihollisiin, kerettiläisiin pyrkimyksiin, joita tähän aikaan alkoi ilmestyä Italiassa ja Etelä-Ranskassa.
Mutta usein onnistui myöskin paavin saada näitä köyhälistöläisiä munkkiaineksia palvelemaan tarkotuksiansa. Erittäin tärkeiksi tulivat tämän kautta nuo suuret kerjäläismunkkikunnat, dominikanit ja fransiskanit. Lateranin kirkolliskokous oli v. 1215, ehkäistäkseen määrätöntä uusien munkkikuntien perustamista, kieltänyt kokonaan sellaisten muodostamisen. Mutta tuskin oli tämä kielto annettu, ennenkuin paavi sen kumosi mainittujen veljeskuntien eduksi, jotka silloin perustettiin.
Kuvaava on erittäinkin fransiskaniveljeskunnan alku. Sen perustaja, Assisista kotoisin oleva pyhä Fransiskus, syntyi v. 1182 ja oli erään rikkaan kauppiaan poika sekä vietti nuoruutensa iloisesti ja hauskasti. Hän rupesi katumaan elämäänsä, alkoi inhota rikkauttaan ja hänessä syntyi harras halu auttaa tarvitsevaisia. Myytyään omaisuutensa hän jakoi saamansa rahat köyhille ja päätti omistaa vastaisen elämänsä heitä palvellakseen. Samanmielisistä tovereista hän muodosti siinä tarkotuksessa veljeskunnan, jonka paavi Innosentius III vahvisti v. 1215.
Pyhä Fransiskus uskoi, että hänen onnistuisi estää munkkikuntaansa tulemasta sellaiseksi sortavaksi seuraksi, jommoisiksi sen edeltäjät olivat muuttuneet. Hän arveli saavuttavansa tarkotuksensa laajentamalla alinomaisen köyhyyden määräystä niin, että se koski koko veljeskuntaa, eikä niinkuin ennen ainoastaan yksityisiä luostarin jäseniä. Fransiskanimunkkikunta ei saanut hankkia mitään omaisuutta eikä harjottaa mitään muuta työtä, kuin mikä tulisi köyhien ja sairaiden hyväksi; sen tulisi tyytyä niihin almuihin, joita sille annettaisi.
Mutta juuri sentähden että tämä veljeskunta näyttäytyi niin hyödylliseksi kurjuuden ehkäisemisessä, ja sitten myöskin sen vuoksi että se tehoisalla avullaan voitti köyhempien luokkien luottamuksen, varjeli niitä vallankumouksellisista haluista ja piti kirkolle taipuisina, sai se vaan pian liiaksi sellaisia almuja. Vielä pyhän Fransiskuksen eläessä ilmeni hänen veljeskunnassaan taipumusta syrjäyttää määräystä, joka kielsi omaisuuden hankkimisen. "Kerjäläismunkkikunnan suuri perustaja lepäsi jo kullasta ja marmorista välkkyvässä tuomiokirkossa." Vajaan 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen olivat nämä pyrkimykset käyneet niin voimakkaiksi, että Innosentius IV jo v. 1245 muutti säännöt ja määräsi, että fransiskanit, vaikka eivät kyllä saaneet pitää mitään tavaraa omaisuutenaan, kumminkin saivat pitää sellaista nautinto-oikeudella hallussaan; omistusoikeus oli paavilla.
Siitä hetkestä sai fransiskaniveljeskunta (ja samoin dominikaniveljeskunta) osakseen saman kohtalon kuin sen edeltäjätkin. Siitä tuli nylkyriyhteisö.
Mutta tällä veljeskunnan sääntöihin tehdyllä lievennyksellä oli samalla toinenkin seuraus. Osa fransiskaneja otti tehtäväkseen olla toden teolla köyhälistön harrastusten edustajana. Näihin kuuluivat varsinkin n.k. tertsiarit, jotka saivat nimensä siitä, että pyhä Fransiskus oman veljeskuntansa ja nunnakunnan rinnalle, jonka oli perustanut eräs haaveileva tyttö, 18-vuotias Klara Sciffi, järjesti "kolmannen" joukon tertsiarit, joka toimitti veljeskunnan tehtäviä kieltäytymättä avioliitosta ja jokapäiväisistä toimista. Nämä tertsiarit olivat enimmäkseen käsityöläisiä tai muita henkilöitä rahvaan keskuudesta, ja heidän yhdistyksensä olivat tavallaan jonkinlaisia työväenyhdistyksiä. Nämä koettivat mitä pontehikkaimmin estää fransiskaniveljeskunnan muuttumista riistäjäseuraksi. Kiivaiksi ja pitkällisiksi tulivat riidat molempien puolueiden välillä, mutta mitä enempi paavi asettui riistäjähaluisen ryhmän puolelle, sitä selvemmin kääntyivät ankaramman suunnan kannattajat spiritualit ja fratisellit, paavia ja itse kirkkoa vastaan, sitä enemmän pyrkivät he liittymään kirkollisvastaisiin järjestöihin. Kun paavi Johan XXII lopuksi ulotti inkvisitsionin heihinkin (v. 1317 Etelä-Ranskassa) saadakseen heidät järkiinsä, niin tällä oli seurauksena vain se, että he täydellisesti erosivat kirkosta. Heidät luettiin sitten niihin kommunistisiin kerettiläislahkoihin, Beghardeihin, joiden joukossa tapaamme uudestikastajien edeltäjät.
Niinkuin huomaa, olivat ankarat fransiskanit välittävänä muotona munkkikommunismin, joka keskiajalla oli yksi yhteiskunnan perustuksia, ja tämän ajan köyhälistön kommunismin välillä, joka tahtoi kumota olevan yhteiskunnan.
Tähän aikaan esiintyi jo eräs kommunismin teoretikokin, tosin vain munkkikommunismin. Se on apotti Joakim Friorelainen Kalabriasta (Etelä-Italiassa) syntynyt noin v. 1145. Tehtyään nuoruudessaan pyhiinvaelluksen pyhään maahan, palasi hän kotiseudulleen ja rupesi munkiksi sekä pääsi myöhemmin apotiksi erääseen sistersiensiläisluostariin. Hän kuoli v. 1201 tai 1202.