Erotus köyhän ja rikkaan välillä ei ollut keskiajalla eipä vielä uskonpuhdistuksen aikanakaan läheskään niin suuri kuin kehittyneessä kapitalistisessa yhteiskunnassa. Mutta se pisti selvemmin kaikkien silmiin ja ilmeni ärsyttävämpänä.
Meidän päivinämme tapaa suurimmat yhteiskunnalliset vastakohdat suurkaupungeissa, miljoonakaupungeissa, missä köyhien asumukset usein ovat etäällä rikkaiden kaupunginosista. Sinä aikana, josta nyt on puhe, olivat kaupungit pieniä — kaupunki, missä oli 10,000 tai 20,000 asukasta, oli jo suuri kaupunki — ja asutus oli taajaa. Lisäksi elettiin ennen paljon tuttavallisemmassa suhteessa kuin nyt. Kaikki luokat tunsivat toisensa työn ja seura-elämän, ilot ja murheet. Valtiollinen elämä ja juhlat tapahtuivat julkisilla paikoilla, toreilla ja kirkkomailla tai kirkoissa ja julkisissa rakennuksissa. Toreilla ostettiin ja myytiin, mutta myöskin ammattilaiset tekivät, mikäli suinkin mahdollista, työnsä kaduilla tai ainakin työpajan ovet avoinna.
Mutta ennen kaikkea on olemassa eräs tärkeä erokohta. Nykyaikaisen pääomanomistajan päätehtävänä on aina lisätä pääomaansa. Hän ei milloinkaan saa sitä kylliksi. Kernaasti hän tahtoisi käyttää kaikki tulonsa pääoman lisäämiseen, laajentaakseen liikkeitään, hankkiakseen uusia, kukistaakseen kilpailijoita j.n.e. Jos hänellä on vaikkapa miljardi, alkaa hän koota toista. Uudenajan kapitalisti, joka ei ole narri eikä heittiö, ei käytä milloinkaan kaikkia tulojansa omiin menoihinsa. Rikkainkin miljonääri voi elää yksinkertaisesti ilman, että tämä vähentää hänen arvoansa. Se loisto, jonka hän suo itselleen, ei ole rahvaan nähtävissä, jos hän tuhlailee, niin tapahtuu se vain yksityisissä kemuissa ja pidoissa, metsästyslinnoissa, pelipaikoissa ja muissa sellaisissa. Kadulla miljonääri esiintyy muitten ihmisten kaltaisena.
Aivan toisin oli asianlaita luonnontalouden ja yksinkertaisen tavaratuotannon aikakaudella. Rikas ei silloin voinut käyttää tulojansa osakkeiden tai valtion arvopapereitten ostoon, hän saattoi ne käyttää joko tuhlaamiseen tai sitten arvokkaiden ja kalliiden tavaroiden, jalojen metallien ja kalleuksien kokoamiseen. Mitä suuremmat tulot, sitä suurempi ylellisyys. Eivätkä maalliset ja hengelliset rikkaat voineet itse ajan pitkään tuhlata saalistaan. He käyttivät sitä lukuisan seurueen ja palvelusväen pitämiseen, kalliiden hevosien ja koirien ostoon, oman ja ympäristönsä komeaan vaatetukseen ja komeiden palatsien rakentamiseen, joiden sisustus oli mitä kallisarvoisinta. Pyrkimys aarteiden kokoamiseen edisti ylellisyyden lisääntymistä. Eivät keskiajan korkeat vallanpitäjät kaivaneet tavaroitaan maahan, eivätkä he myöskään pitäneet tarpeellisena, niinkuin tekevät meidän kapitalistimme, salata omaisuuttaan varkailta ja veronkantajilta. Heidän rikkautensa oli heidän valtansa merkkinä ja juurena, ja komeillen he asettivat sen koko maailman nähtäväksi. Heidän pukunsa, heidän huonekalunsa ja heidän asuntonsa loistivat kullasta ja hopeasta, helmistä ja jalokivistä. Se oli kultainen aika, taiteellekin.
Mutta samoin kuin varallisuus, oli kurjuuskin kaikkien nähtävänä. Köyhälistö oli vielä kapalossaan. Se oli jo kylliksi lukuisa antamaan aihetta syvämietteisimmille ja hienotunteisimmille ihmisille ajattelemaan, mitenkä hätä saataisi pois maailmasta, mutta se ei ollut vielä niin lukuisa, että sitä olisi voinut pitää valtiolle ja yhteiskunnalle vaarallisena. Se ajatustapa, jonka kristinusko oli omaksunut syntymisensä aikana, jolloin kerjäläisköyhälistö oli sen parhaimpana kannattajana, ettei köyhyys ole suinkaan mikään rikos, vaan päinvastoin Jumalalle erikoisen otollinen tila, lankesi silloin hedelmälliseen maahan. Köyhä oli muka evankeliumin mukaan Kristuksen edustaja, sillä "minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle". (Matt. 15: 40). Käytännössä ei köyhälistö sillä tosin päässyt pitkälle; Kristuksen edustajaa kohdeltiin toisinaan hyvinkin epäkristillisesti. Mutta oltiinpa toki vielä kaukana kaikista niistä hienoista keksinnöistä, joilla nykyaikainen poliisi koettaa poistaa hyvinvoivien, samoin kuin muidenkin tieltä yhteiskunnallista roskaa, ei köyhyyttä poistaakseen, vaan vain sitä salatakseen. Keskiajalla ei köyhiä suljettu vaivaistaloihin, ei työlaitoksiin eikä kuritushuoneisiin tai muihin sellaisiin, kerjäämiseen oli jokaisella hyvä oikeus, ja jumalanpalvelus, varsinkin tavallista juhlallisempi, kokosi ylellisen komeuden ja suurimman köyhyyden toistensa rinnalle samaan huoneeseen, kirkkoon.
Sillä samoin kuin nytkin saattoi yhteiskunnasta puhuessa käyttää Platonin sanoja yhteiskunnan kahdesta eri kansakunnasta. Mutta köyhien ja rikkaiden kansakunnat olivat vielä keskiajan lopulla kaksi naapurikansaa, jotka ymmärsivät ja tunsivat toisensa. Nyt nuo molemmat kansat ovat tulleet toisilleen kokonaan vieraiksi. Jos porvarillisen kansakunnan keskuudessa tahdotaan saada selvä jostakin, mikä koskee köyhälistön kansakuntaa, niin tarvitaan tähän vasituinen tutkimusretkikunta, aivan kuin olisi kysymyksessä Afrikan sisäosien tutkiminen. Mutta viimeksimainittu näyttää olevan porvaristolle tärkeämpi kuin edellinen. Afrikan tutkiminen lupaa uusia markkinapaikkoja ja voittoa; köyhälistön aseman tutkiminen sitävastoin on samaa kuin panna alulle kauheimpia syytöksiä vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan; siitä ei olisi hyötyä muille kuin sosialidemokratialle. Ei ihme, että Europan hallitsijatkin myöntävät satakertaa enemmän varoja Afrikan kuin yhteiskunnallisten olosuhteittemme tutkimisen hyväksi, — jos he viimeksimainittuun tarkotukseen yleensä mitään myöntävät — ja moni "sivistynyt" tietää paljon paremmin, miltä näyttää mustien maanosassa kuin köyhälistön asuinkortteleissa siinä kaupungissa, missä hän asuu. Vasta viime aikoina ovat asiat tässä kohdin alkaneet tulla vähän paremmiksi, kiitos siitä köyhälistön kasvavan voiman. Sikäli kun sitä pelätään, ruvetaan sitä tutkimaan.
Keskiajalla ei hallitsevien tarvinnut pelätä köyhälistöä, eikä myöskään varta vasten sitä tutkia tunteakseen sen tilaa. Kaikkialla huomasi kurjuuden vallitsevan, se kun oli kaikkien nähtävänä ja räikeänä vastakohtana ylelliselle ja loistavalle komeudelle. Ei ihme, että nämä vastakohdat suututtivat ei vain alemmat luokat vaan nostivat parempia luonteita korkeampienkin luokkien keskuudesta vallitsevaa tasa-arvon puutetta vastaan ja edistivät tasa-arvoon tähtääviä pyrintöjä.
III. Kristillisen perimätiedon vaikutus.
Yhteiskunnallisessa kehityksessä on niiden aatteiden periytymisen vaikutus, jotka ovat syntyneet vanhemmassa yhteiskunnassa, yhteiskunnallisen kehityksen vaikutin, jota ei saa arvioida liian vähäiseksi. Se vaikuttaa usein häiritsevästi ja ehkäisevästi, tekemällä ihmisille vaikeaksi uusien yhteiskunnallisten tarkotuksien ja niiden tarpeiden käsittäminen. Keskiajan lopulla oli vaikutus usein vastakkainen.
Kansainvaellusten myrskyjen ja sen barbarisuuden jälkeen, joka niitä seurasi, alkoi länsimainen kristikunta ristiretkistä alkaen päästä sille sivistysasteelle, joka huolimatta omituisesta laadustaan monessa suhteessa vastasi sitä astetta, mille attikalainen ja roomalainen yhteiskunta oli ehtinyt vähää ennen kukistumistaan. Se kirjallisuus ja se aateaarre, jotka nämä yhteiskunnat ovat jättäneet jälkeensä, vastasivat keskiajan loppukauden ylöspäin pyrkivien luokkien tarpeita. Antikisen kirjallisuuden ja tieteen herättäminen uudestaan henkiin edisti suuresti näiden luokkien itsetietoisuutta ja itsetuntemusta ja edisti täten voimakkaasti yhteiskunnallista kehitystä. Tratitsioni, perimätieto, joka muuten vaikuttaa vanhoilliseen suuntaan, entisiä oloja säilyttävästi, tuli tällaisten olosuhteiden vallitessa vallankumoukselliseksi tekijäksi.