Perimätiedon aarteista, jotka vanha maailma jätti nyt jälkeensä, omisti kukin luokka luonnollisesti sen, mikä sille oli sopivinta. Porvaristo ja ruhtinaat ottivat palvelukseensa roomalaisen oikeuden, joka sopikin niin erinomaisesti yksinkertaisen tavaratuotannon ja ehdottoman yksinvallan tarpeisiin. Heillä oli huvinsa vanhan ajan pakanallisesta kirjallisuudesta, kirjallisuudesta, joka oli täynnä elämänhalua, toisinaan rehevyyttäkin.
Köyhälistö sitävastoin ja sen ystävät eivät voineet mieltyä roomalaiseen oikeuteen eikä klassilliseen kirjallisuuteen. Sen, mitä halusivat, löysivät he toisessa roomalaisen yhteiskunnan tuotteessa, evankeliumissa. Alkukristillinen kommunismi vastasi aivan heidän tarpeitaan. Korkeammalle kommunistiselle tuotannolle ei vielä ollut olemassa edellytyksiä, eikä kommunismi voinut olla muuta kuin jonkinlaista tasottavaa kommunismia, rikkaiden ylellisyyden jakamista köyhille, joilla ei ollut välttämättömintäkään.
Evankeliumien ja Apostolien Tekojen kommunistiset opit eivät ole luoneet keskiajan kommunistisia pyrintöjä. Mutta ne ovat edistäneet ilmenemistä ja leviämistä samalla tavalla kuin roomalainen oikeus yksinvaltaisuuden ja porvariston kehitystä.
Kommunistisien pyrintöjen pohja oli siis uskonnollinen ja kristillinen. Siitä huolimatta joutuivat ne ehdottomasti ristiriitaan hallitsevan kirkon, tuon rikkaiden joukossa rikkaimman kanssa, joka jo aikoja sitten oli julistanut yleisen kommunismin vaatimuksen perkeleelliseksi harha-opiksi ja koki kaikellaisilla viisasteluilla vääristellä ja saattaa varjoon vanhimpien kristittyjen kirjotusten kommunistista sisällystä.
Joskin siis sellaiset pyrinnöt, joiden tarkotuksena oli järjestää yhteiskunta kommunistiseksi, välttämättömästi johtivat kerettiläisyyteen, ristiriitaan paavilaisen kirkon kanssa, niin edisti kerettiläisyys, s.o. taistelu tätä kirkkoa vastaan, vuorostaan kommunististen aatteiden ilmenemistä.
Se aika ei ollut vielä tullut, jolloin saattoi ajatella tultavan toimeen ilman minkäänlaista kirkkoa. Keskiajan lopulla kehittyi kyllä kaupungeissa sivistys, joka oli paljon etevämpi sitä, jota kirkko edusti. Kohoavat luokat — ruhtinaat hoviväkineen, kauppiaat, roomalaiset lakimiehet, kirjailijat, — olivatkin kaikkea muuta kuin kristillismielisiä, ja sitä vähemmän kristillisiä, mitä lähempänä olivat Roomaa. Kristikunnan pääkaupunki itse oli uskottomuudenkin pääkaupunki. Mutta toiselta puolen oli olemassa vasta ainoastaan heikkoja alkeita uudelle valtiomuodolle, maalliselle virkavallalle, joka olisi voinut korvata kirkollisen. Kirkko herruutta pitävänä järjestönä oli edelleenkin välttämätön hallitseville luokille, vaikka ne olivatkin kokonaan uskottomia. Vallankumouksellisten luokkien täytyikin keskiajan lopulla asettaa päämääräkseen ei suinkaan kirkon hävittämisen, vaan sen valtaamisen; vasta sen kautta ne sitten hallitsisivat ja etujensa mukaiseksi muovailisivat yhteiskuntaa, samoin kuin meidän päivinämme köyhälistön tehtävänä on vallottaa valtio ja tehdä se köyhälistön tarkotuksia palvelevaksi.
Mitä epäuskoisemmiksi korkeammat luokat tulivat, sitä suurempaa huolta ne pitivät alempien luokkien sielunhoidosta, sitä huolellisemmin ne valvoivat, ettei niihin minkäänlainen valistus pääsisi vaikuttamaan, joka olisi voinut laajentaa niiden näköpiiriä kristinuskon oppien ulkopuolelle. Heidän ei tarvinnutkaan varsin paljoa siinä suhteessa vaivaa nähdä, sillä eiväthän talonpojat, käsityöläiset ja köyhälistö olleet sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, että korkeampi sivistys olisi voinut tulla heidän osakseen. He jäivät siis kristillisten katsantotapojen lumouksen piiriin.
Itse asiassa voitti paavius tästä tavattoman vähän. Sillä tämä ei suinkaan estänyt suuria kansanliikkeitä syntymästä riistävää kirkkoa vastaan. Ainoa seuraus oli se, että nämä liikkeet esittivät etenkin uskonnollisia todistuksia pyrintöjensä puolustukseksi.
Alkukristillisyyden kirjalliset tuotteet tarjosivat kaikille, jotka — syistä tai toisista — tahtoivat anastaa kirkon omaisuuden, runsaan varaston aseita. Olivathan näiden kirjotuksien mukaan Jesus ja hänen oppilaansa olleet köyhiä ja seuraajiltaan vaatineet vapaaehtoista köyhyyttä. Kirkon omaisuus ei alussa ollut suinkaan papiston, vaan seurakunnan omaa.
Alkukristillisyyteen, evankeliumiin, palaaminen, "Jumalan puhtaan sanan" ottaminen taasen käytäntöön, — paavius kun oli väärentänyt ja kääntänyt sen aivan päinvastaisekseen — se oli kaikkien paaviudelle vihamielisten luokkien ja puolueiden yhteisenä pyrintönä. Totta kyllä, että kukin sellainen lahko selitti "Jumalan puhdasta sanaa" eri tavalla, aina omien harrastuksiensa mukaisesti. Yksimielisiä olivat kaikki ainoastaan siitä, että se vaati kirkollisen pappisvallan omaisuudettomuutta. Mutta vaatisiko se myöskin kansanvaltaista seurakuntajärjestystä tai ehkäpä vallan omaisuudenyhteyttä, siitä olivat mielipiteet hyvin erilaisia näissä paavinvaltaa vastustavissa — "protestanttisissa" — suunnissa. Mutta kun tosi asiallisesti sellainen kansanvaltainen järjestys ja omaisuudenyhteys oli ollut olemassa alkukristillisyyden aikoina, täytyi alkukristillisyyden kunnioittajan jo olla erittäin mieltynyt vastakkaiseen asioitten järjestykseen voidakseen "Jumalan puhtaasta sanasta" lukea jotain muuta. Jokainen hallitsevien luokkien jäsen, joka otti osaa kerettiläiseen liikkeeseen ja kykeni kohoamaan luokkansa harrastuksien ja ennakkoluulojen yläpuolelle, voitiin silloin verraten helposti voittaa kansanvaltaisen kommunismin kannattajaksi, varsinkin niin kauan kuin omistavat, paaviudelle vihamieliset luokat pitivät tätä ylivoimaisena vihollisena, mutta kommunismia sitä vastoin muutamien luottelevien haaveilijoiden leikittelynä, niin kauan kuin oli välttämätöntä saada kaikki voimat liittoon mahtavaa paavinvaltaa vastaan. Kerettiläiskommunismi osottautui aluksi vaaralliseksi vain paavilliselle riistämiselle. Sen vuoksi omistavien luokkien oli missä olivat kerettiläisiä, helppoa sitä sietää; senvuoksi oli mahdollista, että huuto palaamisesta alkukristillisyyteen synnytti monissa omistavienkin luokkien jäsenissä kommunistisia pyrkimyksiä.