Mutta näin ei ole milloinkaan laita kommunistien. Nämä ovatkin ensisijassa taistelijoita nylkemistä ja sortoa vastaan, tapaavat kaikkialla samoja vastustajia, kärsivät samaa vainoa. Se sitoo heidät lujasti yhteen. Aina alkukristillisyyden ajoista asti ovat myöskin kaikki kommunistien tutkijat huomanneet heidän erityiseksi erikoisuudekseen sen, että he kaikki muodostavat yhteensä ikäänkuin yhden suuren perheen, että vierasseutulainenkin toveri oli veli yhtä hyvin kuin kotoinenkin, että hän oli kuin kotonaan joka paikassa missä tapasi tovereja. Tämä ominaisuus ja kommunistien omaisuudettomuus — rikkaanhan, joka heihin liittyi, täytyi jakaa omaisuutensa köyhille — tekevät helpoksi heidän taisteilijoilleen ja kiillottajilleen matkustaa paikasta toiseen. Nämä ovatkin alituisesti matkoilla, ja he kulkevat kaikista vaikeuksista huolimatta matkoja, joita täytyy pitää kunnioitettavina rautateidenkin aikakaudella. Niinpä olivat esim. Böhmin valdolaiset alituisessa yhteydessä Etelä-Ranskassa olevien kanssa.

Senvuoksi heillä olikin aivan erikoinen merkitys aikansa kaikille alaluokkien vallankumouksille liikkeille. Näiden suurimpana esteenä oli talonpoikien ja pikkuporvarien ahdasnäköinen nurkkapolitikoiminen, joka oli heille suureksi haitaksi hyvin järjestyneisiin vastustajiin verraten. Kaikkialla, missä jossain määrin onnistuttiin poistaa tämä ahdasnäköisyys ja luoda jonkinlainen yhteys eri seutujen vallankumouksellisten liikkeiden välille, oli se varsinaisesti matkustavien kommunistisaarnaajien ansio. Ne menestykset, jotka talonpoikaiskapina Englannissa v. 1381 alussa saavutti ja samaten Böhmin taborilaisen liikkeen voitot täytyy suureksi osaksi lukea niiden kokoavan vaikutuksen ansioksi. Suuren saksalaisen talonpoikaissodan aikana v. 1525 olivat he vaikuttamassa samalla tavalla, erittäinkin on mainittava Thomas Münzer, mutta saksalainen Partikularismi[19] oli liiaksi suuri heidän sitä voittaakseen. Tämä kapina onnistuikin huonosti pää-asiallisesti juuri siinä ilmenneen eripuraisuuden vuoksi.

Tässä olemme joutuneet koskettelemaan toistakin tärkeätä piirrettä, joka on huomattava kerettiläiskommunismissa, piirrettä, joka sen erottaa jyrkästi alkukristillisyyden kommunismista, mutta osottaa sitä vastoin sen sukulaisuuden uudenaikaisen kanssa: sen vallankumouksellista henkeä.

Ryysyläisköyhälistöön kuuluva on arka ja nöyrämielinen. Hän vihaa rikkaita, vähintäin yhtä paljon kuin työtätekevä köyhälistö. Myöskin evankeliumissa tapaa jälkiä sellaisesta, esim. rikkaan miehen ja Lazaruksen vertauksesta (Luukkaan 16: 19-26).

Tässä vertauksessa ei suinkaan ole kysymys rikkaan ja köyhän siveellisistä ominaisuuksista. Lazarus joutuu Abrahamin helmaan, ei senvuoksi, että hän oli hyvä ihminen, vaan siksi että hänellä oli maan päällä huono oltava. Eikä rikkaasta miehestä sanota mitään pahaa, hänen rikkautensa on riittävänä syynä siihen, että hän joutuu kärsimään ikuisia helvetin tuskia, joita Abraham ei voi eikä nähtävästi tahdokaan lievittää. Jollei tämä ole vihaa rikasta kohtaan sen vuoksi että hän on rikas, peittämätöntä luokkavihaa, niin silloin ei ole mitään luokkavihaa maailmassa.

Mutta vertaus köyhästä Lazaruksesta osottaa myöskin miten ryysyköyhälistöläisen luokkaviha näyttäytyy: unelmissa. Hän keksii kauheimpia kärsimyksiä rikkaalle ja riemuitsee niitä nähdessään — mutta vain ajatuksissaan. Hän vihaa rikasta, mutta samalla hän tuntee, kuinka hän itse on liikaa yhteiskunnassa, että hän elää vain rikkaan armosta, ja niin liehakoi tätä sitä arempana mitä enempi hän häntä vihaa. Erittäin huomattavasti näkyi tämä Rooman keisari-aikana, yhteiskunnassa, jossa kaikki olivat kadottaneet tasavaltaiset kansalaishyveensä, jossa mikään luokka ei enään uskonut itseensä, ja pelkuruus sekä nöyrämielisyys olivat levinneet kaikkialle. Ei ihme, että tältä aikakaudelta peräisin olevat kristittyjenkin kirjotukset sisältävät siitä mitä selvimpiä jälkiä.

Yksinvallalle, jonka ensimäiset alut esiintyivät keskiajan lopulla, olivat senvuoksi, huolimatta sen omasta materialistisuudesta, Uuden Testamentin kirjotukset yhtä tervetulleena auttajana kuin roomalainen oikeus, joka on peräisin samalta ajalta. Siitä uskonnosta, ajattelevat he, täytyy meidän pitää huolta, että kansa pysyy alallaan.

Toisin ajattelivat sitävastoin sorretut luokat, talonpojat, pikkuporvarit ja köyhälistö. Nyt oli kansa toisellaista kuin se, joka oli elänyt Rooman yhteiskunnassa sen kukistuessa. Sen aseisiin tottuneissa ja uhkamielisissä aineksissa ei ollut suinkaan mitään ymmärrystä sellaista oppia kohtaan, joka määräsi, että jos joku löisi sinua korvalle, niin tulisi sinun kääntää hänelle toinen, tai ettei saisi turvautua omaan apuunsa, koska "kosto on minun, sanoo Herra", tai että "se joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu", joka selitti hiljaisen kärsimisen ja sietämisen kristityn velvollisuuksiksi. Niin pian kuin kansa yleensä alkoi itse tutustua raamattuunsa — katolinen papisto tiesi kyllä, miksi se tahtoi tehdä tätä tuntemista omaksi yksinoikeudekseen — otti se Uudesta Testamentista oppia, ei sen opetuksista nöyryyteen ja kuuliaisuuteen, vaan sen vihamielisyydestä rikkaita kohtaan. Eniten pidetyksi kirjotukseksi Uudessa Testamentissa tulikin kerettiläisten alaluokkien keskuudessa Apokalypsi, Ilmestyskirja, nämä yhden ensimäisen kristityn vallankumoukselliset ja veriset mielikuvitelmat, joissa hän riemuiten ennustelee vallitsevan yhteiskunnan perikatoa niin kamalalla tavalla, että siihen verrattuna tähän asti esiintynyt radikalisinkin anarkismi uhkauksineen ja toimineen näyttää varsin viattomalta. Mutta paitsi Ilmestyskirjaa viljelivät kerettiläiset alaluokat mielellään Vanhaa Testamenttia, joka on vielä täynnä jälkiä talonpoikaisesta kansanvallasta, eikä siinä opeteta ainoastaan vihamielisyyttä tyranneja, rikkaita ja mahtavia vastaan, vaan myöskin tarmokkaasti ja säälimättömästi taistelemaan heitä vastaan.[20]

Tämä ei jäänyt vaikuttamatta kommunististen lahkojen kannattajiin. He olivat tosin liian heikkoja, heidän olemassaolonsa riippui liiaksi rikkaiden ja mahtavien sietämisestä, niin ettei heissä rauhallisina aikoina voinut syntyä ajatustakaan vallitsevan yhteiskunnan väkivallalla kukistamisesta ja kommunistisen asettamisesta sen sijaan. Aina uskonpuhdistuksen aikaan saakka olivat kommunistit yleensä, joskaan ei liehakoivia ja matelevia kuin rappeutuneen Rooman ryysyläisköyhälistö, kuitenkin yleensä rauhaarakastavia. Heidän rauhallista ja maltillista mielialaansa mainitsevatkin kirjailijat järjestänsä samallaisena heidän luonteesensa kuuluvana ominaisuutena kuin heidän ahkeruuttaan ja siisteyttään.

Mutta kun vallankumoukselliset ajat tulivat, kun talonpojat ja käsityöläiset nousivat kapinaan heidän ympärillään, silloin kommunisteihinkin tarttui vallankumouksellinen innostus. Silloin heistä — tai ainakin osasta, sillä he olivat usein eri mieltä tässä kysymyksessä — näytti se aika tulleen, jolloin Jumala on heikoissa väkevä eikä mikään ihme näytä mahdottomalta. Silloin ryhtyvät he vallankumoukselliseen liikkeeseen ottaakseen sen kommunismin palvelukseen. Ja kun ei heihin nähden, jos he ovat kerran mukana, voi olla kysymystä mistään sovitteluista vallassaolijain kanssa, heidän mielestään kun ei saata ajatellakaan parantaa vallitsevaa yhteiskuntaa, saavat he pian voiton horjuvista ja epäröivistä aineksista. Heistä tulee helposti liikkeen johtajia, — niin käy esim. taborilaisten hussilaisten joukossa, niin Münzerin ja hänen puoluelaistensa Thüringin talonpoikaissodan kapinoitsijain joukossa. Täten saa itse liikekin kommunistisen värityksen, ja kommunismilla on näennäisesti sellainen voima, jommoista sillä itse asiassa ei vielä todellisuudessa ole ollut. Mutta juuri tästä vuorostaan seuraa, että kaikki omistavat ainekset yhtyvät sitä vastaan, ja tuskallisen raivon villitseminä musertavat he sen perinpohjin.