Tämä vallankumouksellinen henki, joka alempien kansanluokkien kommunistisilla liikkeillä on ollut aina keski-ajan myöhemmiltä ajoilta asti, onkin sellainen tuntomerkki, joka yleensä muista yhtäläisyyksistä huolimatta jyrkimmin erottaa nämä alkukristillisyyden kommunismista ja mitä selvimmin osottavat niiden sukulaisuuden köyhälistön nykyisien kommunistisien liikkeitten kanssa.
Alkukristillinen kommunismi ei ollut valtiollista, ja se oli toimetonta. Aina keski-ajasta asti on sitävastoin köyhälistöläisellä kommunismilla välttämättömyyden pakosta pyrkimys suotuisien seikkojen sattuessa tulla valtiolliseksi ja kapinalliseksi. Samoin kuin nykyaikainen sosialidemokratia, asettaa sekin päämääräkseen köyhälistön ylivaltiuden, pitäen sitä tehokkaimpana keinona kommunistisen yhteiskunnan aikaansaamiseksi.
III LUKU.
Italian ja Etelä-Ranskan kerettiläiskommunismi.
1. Brescian Arnold.
Me huomautimme jo tämän osan alussa, että keski-ajan kaupunkilaitos kehittyi ensin Italiassa ja Etelä-Ranskassa ja että näissä seuduissa tapaamme keski-aikaisen kommunismin varhaisimpia yrityksiä. Mutta myöskin ensimäiset kerettiläisyyden ilmaukset, ensimäiset uskonpuhdistukselliset liikkeet, huomaamme näissä maissa.
Saksalaiset tiedemiehet ovat esittäneet sen mauttoman väitteen, että ainoastaan germanisissa kansoissa on ollut vallalla sellainen sydämellisyys, sellainen totinen jumalanpelko, josta kirkkoa puhdistavat yritykset saattoivat lähteä. Mutta todenperäisesti esiintyi uskonpuhdistusliikkeitä Italiassa, ennenkuin Saksassa sellaista ajatellunkaan.
Sellaisia syntyi ensin itse Roomassa, kristikunnan pääkaupungissa. Rooma oli keski-ajalla "Europan sydän", samalla tavalla, mutta vielä paljon suuremmassa määrin, kuin Parisi suuresta vallankumouksesta vuosien 1870-71 sotaan saakka. Ei siinä kyllin, että kaikki kirkolliset asiat — ja ne täyttivät keski-ajalla koko elämän —, hoidettiin ja ratkaistiin Roomassa, tämä kaupunki oli myöskin taiteen ja tieteen pesäpaikka, ylin tuomari kaikissa, maallisissakin, riidoissa ja, sitä ei pidä unohtaa, keinokkaimpien ilojen ja nautintojen pääpaikka. Roomaan lähtivät kaikki ne, jotka katsoivat vääryyttä kärsineensä, kaikki, jotka tahtoivat päästä sen korkeamman viisauden ja kehittyneemmän taiteen pariin, sekä vihdoin ne, joille olo kotona kävi pitkäksi ja joilla oli liikaa rahaa. Rooma eli vieraista, se tuli niiden kustannuksella suureksi ja rikkaaksi, ja muukalaisliikenteen edistäminen tulikin paavien yhdeksi tärkeimmäksi toimeksi.
Maailmannäyttelyjä ei oltu vielä keksitty muukalaisten houkuttelemiseksi. Keski-ajan paavit keksivät toisen, ajallaan yhtä tehokkaan keinon: riemusynninpäästön eli pyhät vuodet. Jokainen, joka määrätyn vuoden kuluessa teki pyhiinvaelluksen Roomaan, sai täydellisen synninpäästön. Se naula veti. Aivan kuin ihmiset vuonna 1889 tuhansittain virtasivat Parisiin muka jotain nähdäkseen ja oppiakseen mutta itseasiassa huvitellakseen, samoin vaellettiin pyhien vuosien aikana Roomaan, missä ihmiset saivat perinpohjin nauttia kaikista silloin tunnetuista synneistä ja paheista ja kuitenkin palasivat kotiinsa synnittömämpänä kuin olivat lähteneet.
Ensimäiseksi riemuvuodeksi julisti paavi Bonifasius VIII vuoden 1300. Gibbon kertoo senaikuisten todistuksien mukaan, ettei Rooma nähnyt milloinkaan muuriensa sisällä tämän vuoden kuluessa vähempää kuin kaksisataatuhatta muukalaista, ja että koko väentulva laskettiin kahdeksi miljoonaksi. "Kun kukin antoi pienenkin lahjan, niin kokoontui siitä suunnattomia aarteita, ja kaksi pappia seisoi yötä ja päivää haravat kädessä ja kasasi, tietysti vallan laskematta talteen ne kulta- ja hopealäjät, jotka pyhiinvaeltajat panivat pyhän Paavalin alttarille. Onneksi vallitsi rauha ja hyvät ajat, ja vaikka kaikki oli kallista, olivat kuitenkin Bonifasiuksen toimekas politiikka ja roomalaisten voitonhimoinen vieraanvaraisuus hankkineet loppumattomia varastoja leipää, viiniä, lihaa ja kalaa."