Alkuaan piti ainoastaan joka sadannen vuoden olla "pyhä", mutta liike kävi siksi oivallisesti, että paavit ja roomalaiset tulivat kiusaukseen pitää niitä useammin. Väliajat toisesta riemuvuodesta toiseen kävivät yhä lyhyemmiksi, ne pienennettiin 50:ksi, 33:ksi ja vihdoin 25:ksi vuodeksi.
Tämä vain yhdeksi esimerkiksi niistä keinoista, joilla houkuteltiin muukalaisia ja heidän rahojaan Roomaan. Mutta jo kauan ennen riemuvuosien keksintöä oli Rooma päässyt nousemaan alennuksestaan ja aikaisemmin kuin mikään muu keski-ajan kaupunki kohosi se valtaan ja merkitykseen, ja samalla kasvoi senkin väestön itsetietoisuus ja itsenäisyydentunne. Roomalaiset kokivat, niinkuin kaupunkilaiset yleensä, päästä vapaiksi herroistaan, milloin paavista, milloin keisarista, milloin molemmista. Keski-ajan Rooma oli, samoin kuin Parisi vuodesta 1789 vuoteen 1871, myöskin vallankumouksien pääpaikka.
Katsotaanpas, kuinka Bernhard Clairvauxlainen 1100-luvulla kammoo Rooman levotonta väestöä. "Kukapa ei tunne", huudahtaa hän, "roomalaisten hävyttömyyttä ja vallattomuutta. Se on kansa, joka on kasvanut kapinoiden keskellä, joka villinä ja kesyttömänä halveksii kuuliaisuutta, paitsi silloin kun se on liiaksi heikko vastarintaan. Maan ja taivaan vihaamia, Jumalaa pilkkaavia, keskenään kapinoivia, naapureitaan kohtaan kateellisia kun ovat, ei heitä kukaan rakasta. He eivät tahdo alistua kenenkään hallittaviksi, mutta eivät osaa myöskään itse hallita, he ovat uskottomia ylempiään kohtaan, kiittämättömiä hyväntekijöilleen, ja yhtä hävyttömiä vaatimaan kuin kieltäytymään." Gibbon, joka lausunnosta kertoo, huomauttaa, että "tämä kuvaus ei ole juuri kristillisen rakkauden siveltimellä tehty". Luulisipa todellakin kuulevansa jonkun porvarin herjaavan parisilaisen kommunin päiviä!
Kun paavien valta kristikunnassa oli korkeimmillaan, olivat he voimattomia itse Roomassa. "Ei missään", sanoo Giesebreht, "ollut paavin valta pienempi kuin heidän omassa kaupungissaan. Pakolaisina ovat he saaneet useinkin kuleksia ylt'ympäri, kansansa kirousten saattamina." Paraiten, mutta ei suinkaan yksinään, todistaa tätä Gregorius VII:nnen historia.
Hänen, joka pakotti Saksan keisarin Henrik IV:nnen tulemaan Canossaan katumuksentekijänä, täytyi lähteä Roomasta, koska hän ei tuntenut olevansa siellä turvassa, ja kuoli vapaaehtoisessa maanpaossa Salernossa.
Vasta 1400-luvulla, kun ruhtinasten yksinvalta kaikkialla oli nousemassa, onnistui myöskin paavien päästä kapinoivien alamaistensa herraksi. Eugenius IV oli viimeinen paavi — Pius IX:nteen v. 1848 — jonka täytyi paeta roomalaisten kapinaa v. 1433.
Näin hillitön ja epäkirkollinen väestö johtui tietysti pian haluamaan palauttaa papiston takaisin evankeliseen köyhyyteen, s.o. omistaa itselleen kirkon riistetyt ja Roomaan kootut rikkaudet. Mutta yhtä käsitettävää on, että muutamat paavittomat vuodet riittivät sille osottamaan, missä heidän olemassaolonsa pysyväinen lähde oli.
Ei ihme, että Rooma oli se paikka, missä ilmaantui ensimäinen vakava yritys kirkollisen uudistuksen aikaansaamiseksi. Tätä yritti Brescian Arnold. Hän vastusti mitä kiivaimmin papiston maallista omaisuutta, vedoten, kuten kaikki myöhemmät uskonpuhdistajatkin, alkukristillisyyteen. Hän ei kumminkaan suinkaan ollut kommunisti. Kirkon omaisuutta ei pitänyt jakaa kansalle, vaan antaa maallisille vallanpitäjille.
Arnold, joka Parisissa oli ollut Abelardin oppilaana, ajettiin "kerettiläisyytensä" takia pois Ranskasta ja hän pakeni Sveitsiin. V. 1145 hän lähti Roomaan, sai suojaa silloin ilmikapinassa olevalta kansanvallalta ja ryhtyi sen palvelukseen.
Tuskin kymmenen vuoden kuluttua raukesi tämä liike. Roomalaiset huomasivat, että he eivät voineet liian kovakouraisesti käydä vastustamaan paavinvaltaa, se olisi ollut samaa kuin tappaa kana, joka muni heille kultamunia. Eiväthän Rooman suuruus ja rikkaus riippuneet sen teollisuudesta eikä kaupasta, vaan paaviuden harjottamasta koko kristikunnan nylkemisestä. Keskiajan roomalaiset elivät riistämällä maailmaa, niinkuin entisen tasavallankin roomalaiset. Menettelytavat vaan olivat muuttuneet toisiksi. Roomalaiset tekivät v. 1154 rauhan paavin kanssa ja karkottivat Brescian Arnoldin. Hän joutui kuuluisan Fredrik I Barbarossan käsiin. Tämä kiirehti luovuttamaan hänet paavin kätyreille, jotka muitta mutkitta polttivat tuon yleisen maineen saavuttaneen kerettiläisen.