1100-luvun alussa oli kerettiläisyys niin levinnyt Etelä-Ranskassa, että paavi Calixtus II v. 1119 huomasi tarpeelliseksi Toulousin kirkolliskokouksessa ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin sitä vastaan; mutta kerettiläisyys kasvoi koko vuosisadan kuluessa yhä enemmän ja juurtui yhä syvemmälle.
Niinkuin kaikkia suuria uskonpuhdistusliikkeitä, kannattivat tätäkin monet eri luokat erityisine harrastuksineen ja tarkotuksineen, ainoastaan yhteisen vihan, roomalaisen riistämisen vihaamisen, yhdistäminä. Mutta kaikki ne koettivat päästä päämääräänsä yhtä tietä: palaamalla alkukristillisyyteen. Tosin saattoivat ne kukin sillä tarkottaa aivan eri asioita. Ei ole ihmettelemistä, että on syntynyt erilaisia mielipiteitä siitä, mitä näillä etelä-ranskalaisilla kerettiläisillä — "katareilla"[21] niinkuin heitä kutsuttiin (siitä on tullut sama "kerettiläinen") — oli oikeastaan pyrkimyksenä. Lienee yhtä uhkarohkeata tehdä heistä kaikista kommunisteja, kuin kieltää yleensä mitenkään kommunistisien tarkotuksien ilmenemistä. Varsinkin valdolaisien opeissa on todistettavissa selviä jälkiä kommunismista.
Tämän lahkon perustajaksi mainitaan tavallisesti Pietari Valdusta, muutamaa rikasta Lyonin kauppiasta, joka nähdessään ympärillään vallitsevan suuren kurjuuden, häpesi rikkauttaan, jakoi omaisuutensa köyhille (noin v. 1170) ja kokosi ympärilleen samanmielisiä, jotka rupesivat palvelemaan köyhiä ja kurjuutta kärsiviä. Ellei hän olekaan perustanut tätä lahkoa, on hän ainakin tavattomassa määrässä vaikuttanut sen järjestymiseen ja leviämiseen. Useimmat tämän lahkon jäsenistä olivat käsityöläisiä, varsinkin kankureja, joita usein mainitaan kerettiläislahkolaisia. Heitä nimitettiin "humiliateiksi" (alhaisiksi) tai "Lyonin köyhiksi".
Aluksi ei lahkolla ollut huomattavissa mitään tarkotusta erota kirkosta. Kun Lyonin arkkipiispa kielsi heitä saarnaamasta, pyysivät he lupaa siihen paavilta; mutta heidän oppinsa näytti liiaksi vaaralliselta varsinkin kun he kieltäytyivät siitä, minkä myöhemmin fransiskanit ja dominikanit tekivät, nimittäin rupeamasta paavikunnan palvelukseen. Lusius III julisti heidät senvuoksi pannaan v. 1184. Siten oli heidän yhteytensä kirkon kanssa ainaiseksi rauennut.
Heidän kommunismillaan oli alkuaan täydellinen munkkiluonne. He vaativat kommunismia, mutta jokainen ei niin vaan voinut kohota omaisuuden yhteyden pyhälle asteelle, johon hekin yhdistivät vastahakoisuuden avioliittoon. "Täydelliset" ovat pakotettuja kommunismiin ja todennäköisesti aviottomuuteenkin; mutta "oppilaat" saavat sitävastoin olla naimisissa ja pitää omaisuutta, mutta heillä on sen sijaan velvollisuus elättää "täydellisiä", jotta näiden ei tarvitse huolehtia tämän maailman turhuudesta. Tämällainen kommunismi muistuttaa toiselta puolen elävästi platonilaista, mutta toiselta puolen myöskin kerjäläismunkkien kommunismia. Samoin kuin Platon, hekin opettivat naisten tasa-arvoisuutta miesten kanssa. Mutta heidän kerettiläisin oppinsa, jonka paavi kirosi, oli se, että naiset yhtähyvin kuin miehetkin saisivat saarnata. Miehet ja naiset kulkivat yhdessä ylt'ympäri ja saarnasivat, ja hurskaat sielut närkästyivät siitä, että silloin naimattomuus ei juuri ollut samaa kuin ikuinen siveys.
Huomattava on myöskin se, että valdolaiset kieltäytyivät suorittamasta sotapalvelusta ja vannomasta valaa, samoin kuin heidän intonsa edistää hyvää kansansivistystä. "Kaikki poikkeuksetta, miehet ja naiset, suuret ja pienet, opettavat ja oppivat lakkaamatta. Työmies, joka tekee päivät työtä, opettelee itsekseen tai opastaa toisin öisin; koska he tutkivat niin paljon, rukoilevat he vähän", sanotaan muutamassa senaikuisessa, heille vihamielisessä kirjotuksessa.
Jos valdolaiset olisivat tehneet rauhan paavikunnan kanssa ja muodostaneet etuoikeuksia nauttivan järjestön, niin he olisivat aristokratisista kommunisteista muuttuneet toisten työllä eläväksi tavalliseksi munkkikunnaksi. Kun he nyt jäävät vainotuksi lahkoksi, eivät ne sortamisen siemenet, jotka heidän kommunismissaan oli, päässeet milloinkaan oikein itämään. Ne olivat ristiriitaisia niiden alempien kansanluokkien kansanvaltaisille pyrkimyksille, joista lahkokunta sai voimansa. Heillä oli valittavana joko se, että heidän kommunisminsa tulisi kansanvaltaiseksi tai että se kokonaan häviäisi. Riippuen ajan oloista ja myöskin luokista, jotka oppia kannattivat, on käynyt toisin tai toisin. Missä porvarit ja talonpojat olivat vaikuttavampana osana, siellä valdolaiset muuttuivat porvarillisprotestanttiseksi lahkoksi. Missä taasen köyhälistöläinen aines oli enemmistönä, tuli heistä kommunistisia "hurmahenkiä".
Valdolaisuus levisi Etelä-Ranskasta muualle. Me tapaamme heidän seurakuntiaan Pohjois-Italian ja Ranskan eri seuduissa, sittemmin myöskin Saksassa ja Böhmissä. Ne olivat kaikki likeisessä yhteydessä toistensa kanssa, — piirre, jonka jo olemme maininneet olleen keskiajan kommunisteille ominaisen. "Samoin kuin apostolit, kulkivat vanhat valdolaiset papit ylt'ympäri taukoamatta, kävivät kaukaisimmissakin seurakunnissa ja etäisimpienkin ammattiveljien luona", kirjottaa Bender valdolaisten historiassaan. "He tunsivat uskonveljiensä asumukset ovissa ja katoissa olevista määrätyistä merkeistä. Usein ulotettiin nämä matkat niinkin etäisiin maihin kuin Saksaan ja Böhmiin. Viimeksimainitun maan valdolaiset olivat aina mitä likeisimmässä yhteydessä Ranskassa ja Piemontissa olevien uskonveljiensä kanssa, auttoivat heitä rahoilla ja lähettivät nuorukaisiaan Piemontin laaksoihin, jotta heitä siellä opetettaisi pyhään saarnavirkaan".
Kun etelä-ranskalainen kerettiläisyys tuli niin mahtavaksi, että se alkoi paavikunnasta näyttää uhkaavalta, kutsui paavi Pohjois-Ranskan ryöväriritariston ja kaikellaisen muun ryöväriväen apuun, järjesti ne n.k. ristiretkeksi rikkaita kerettiläiskaupunkeja ja maaseutuja vastaan. Koko Etelä-Ranskassa hävitettiin ja ryöstettiin mitä kauheimmalla tavalla näiden "albigenssisotien" aikana, jotka saivat nimensä Albi-nimisestä kaupungista, eräästä kerettiläisten pesäpaikasta ja jotka kestivät vuodesta 1208 aina 1230-luvulle asti. Se ei ollut suinkaan paavikunta, joka korjasi voiton hedelmät siitä, että valdolaiset lopullisesti voitettiin, vaan Ranskan kruunu, joka anasti hävitetyn maan ja laski siten perustuksen suuruudelleen. Mutta ranskalainen kuninkuus oli pian käyvä paaveille paljon epämieluisammaksi kuin albigenssilainen kerettiläisyys, sillä se voimistui niin, että teki paavit apureikseen, vieläpä vangeikseen.
Mutta jos siis paavit eivät voittaneetkaan albigenssisodasta, murtui kumminkin niiden kautta kerettiläisten päävoima. Kaupungeissa eivät sitten valdolaisetkaan uskaltaneet missään julkisesti esiintyä, ja liikkeen keskus siirtyi kaukaisiin alppilaaksoihin. Lahko sai siellä puhtaasti pikkutalonpoikaiskansanvaltaisen leiman ja on tässä muodossa säilynyt muutamissa Savoijin ja Piemontin laaksoissa aina meidän päiviimme asti.