III. Apostoliset veljet.
Samalla kuin kerettiläisyys yleensä, oli kukistettu myöskin kerettiläinen kommunismi. Näytti siltä kuin köyhälistöläiskommunistiset pyrkimykset voisivat esiintyä vain munkkilais-paaviystävällisessä muodossa. Mutta näimme jo fransiskaneista puhuttaessa, että kerjäläismunkkikunnissa oli aineksia, jotka helposti saattoivat joutua ristiriitaan rikkaan ja riistävän kirkon kanssa. Paavikunnan epäluulot ja sen vainot johtivat "hurmahenkien" köyhälistöläisystävälliset ainekset helposti vaihtoehtoon: kaikesta toiminnasta luopuminen tai kapina. Jos olosuhteet olivat suotuisat, voi viimeksi mainittu saada melkoisen laajuuden.
Siten syntyi Pohjois-Italiassa vahva kommunistinen kerettiläislahko, "apostoliset veljet" eli "patarenit."
Tämä viimeinen nimi johtuu sanasta "patari", joka merkitsee lumppujenkokoojaa, ja oli vanha nimitys alimpien kansankerroksien seassa tavattaville liikkeille. Jo v. 1058 esiintyi Milanossa "patareninen" liike, joka oli suunnattu tämän kaupungin rikasta papistoa ja aatelistoa vastaan. Valdolaisia ja muitakin kerettiläisiä kutsuttiin Italiassa usein 1100-luvulla patareneiksi, ja 1200-luvulla apostoliset veljet saivat saman nimen.
Tämän lahkon perustaja oli Gerardo Segarelli, joka oli kotoisin Alzanosta, muutamasta Pohjois-Italian kylästä läheltä Parmaa. Hän pyrki fransiskanien munkkikuntaan, mutta ei päässyt. Silloin hän jakoi omaisuutensa köyhille ja perusti noin v. 1260 omin päin uuden munkkikunnan, joka pian sai osakseen suurta suosiota varsinkin Lombardian alemman väestön keskuudessa. "He kutsuvat kaikki toisiaan", kirjottaa Mosheim kerettiläishistoriassaan, "siskoiksi ja veljiksi ensimäisten kristittyjen tapaan. He elivät ankarassa köyhyydessä, heillä ei saanut olla huonetta eikä varastoja seuraavaksi päiväksi eikä mitään, mikä kuului elämän mukavuuteen. Kun he olivat nälissään, pyysivät he ruokaa ensimäiseltä, jonka kohtasivat, ja söivät mitä annettiin." Avioliitto oli kielletty. "Niillä veljillä, jotka menivät ulos maailmaan saarnaamaan parannusta, oli oikeus, kuten apostoleillakin, kulettaa muassaan sisarta, mutta ei vaimona, vaan ainoastaan auttajana. He kutsuivat näitä ystävättäriään vain sisariksi Kristuksessa ja kielsivät aina elävänsä heidän kanssaan missään aviollisessa tai epäpuhtaassa suhteessa, vaikkapa makasivatkin samassa vuoteessa."
Uudet apostolit esiintyivät alussa hyvin varovaisesti. He varoivat julkisesti esiintymästä kirkon vastustajina. Salaisissa yöllisissä kokouksissa he opettivat pelastussanomaansa. Apostoleja lähetettiin kaikkiin maihin, Espanjaan, Ranskaan, Saksaan. Viimeksi mainitussa maassa tulivat he niin lukuisiksi, että v. 1287 muuan hengellisten kokous Würzburgissa huomasi olevan syytä lailla kieltää jokaista ottamasta heitä huoneeseensa, antamasta heille ruokaa ja juomaa.
Italiassa kirkko oli jo ennen kiinnittänyt huomiota kommunistisiin hurmahenkiin. Parman piispa oli saanut heistä tietoja, jotka johtivat siihen, että hän vangitutti v. 1280 Segarellin. Mutta se tutkintokunta, jonka paavi Honorius IV asetti, ei pitänyt niin perin vaarallisena apostolisia veljiä; heidän seurakuntaansa ei pidetty muuna kuin molempien etuoikeuksia nauttivien kerjäläismunkkikuntien, fransiskanien ja dominikanien, kilpailijana. Segarelli vapautettiin, mutta karkotettiin Parmasta; hänen munkkikuntansa olemassaolokin kiellettiin sitte v. 1286.
Tällä karkotuksella oli sama seuraus kuin monella muullakin, se vain lisäsi sitä pahaa, jota sen piti vastustaa. Segarelli harhaili ylt'ympäri koko Pohjois-Italiassa levittäen oppiaan. Apostoliset veljet eivät alistuneet paavin päätöksien alle, liitto ei hajonnut. Ja kun vainot nyt tulivat yhä ankarammiksi, vuodattivat ne uutta öljyä liekkeihin ja erkaannuttivat apostoliset veljet lopullisesti kirkosta.
Segarelli otettiin v. 1294 uudelleen kiinni ja poltettiin oltuaan vankeudessa muutamia vuosia. Mutta hänen tilalleen astui nyt rohkeampi ja päättäväisempi kiihottaja, muuan toiminnan mies, Dolcino. Tämä syntyi jälkimäisellä puoliskolla 1200-lukua Vercellin lähellä. Hänen isänsä pappi Julius, joka todennäköisesti kuului Navarran aateliin, oli elänyt erakkona, mutta ei yksinään, vaan yhdessä Dolcinon äidin kanssa. Hän ei hävennytkään poikaansa. Antoi tälle hyvän kasvatuksen ja poikaa piti valmistettaman Vercellissä hengelliseen säätyyn. Muuan tyhmä teko — hän otti näet muutamia kultarahoja opettajaltaan — oli syynä siihen, että nuorukainen pakeni ja lähti Trientiin, jossa meni oppilaaksi fransiskaniluostariin. Siellä ollessaan oppi hän tuntemaan apostolisten veljien opin, joka oli hyvin samallainen, kuin ne opit, joita fratisellit, kapinoivat fransiskanit, kannattivat, ja sai senvuoksi lukuisia kannattajia fransiskaniluostareista. Hän omaksui ne palavan sielunsa koko innolla ja hänestä tuli pian lahkon etevimpiä miehiä. Hän liittyi lahkoon todennäköisesti vuonna 1291.
Hän ei viihtynyt kauempaa luostarissa ja lähtikin sieltä pois, ennenkuin oli tehnyt munkkilupaukset. Pian senjälkeen hän tutustui Trenkistä kotoisin olevaan Margeritaan, joka silloin oli oppilaana muutamassa pyhän Katarinan luostarissa. Kaikki kertojat ylistävät sekä Margeritan että Dolcinon vaikuttavaa kauneutta, joka molemmista yhtyi suureen järkevyyteen, epäitsekkääseen innostukseen, rohkeuteen ja päättäväisyyteen. Ei ole siis ihme, että molemmat mieltyivät toisiinsa. Dolcino rupesi pyhän Katarinan luostarin rengiksi saadakseen olla häntä lähempänä, voitti hänet aarteittensa puolelle ja sai hänet vihdoin pakenemaan kanssaan. Aina kuolemaansa saakka taistelivat he sitte yhdessä asiansa puolesta, elivät, vastustajain väitteiden mukaan, aviollista elämää, vaikkeivät olleetkaan laillisesti vihittyjä, kun taasen Dolcino itse selitti, että he aina olivat olleet toisiinsa ainoastaan siinä suhteessa kuin veli ja sisar.