Talonpoikaissodat eivät keski-ajan loppupuolella olleet mikään harvinainen ilmiö. Kaikkialla oli tarpeeksi sytytysaineita koossa, ja tarvittiin vain kipinä niiden sytyttämiseksi.
Ymmärtääksemme sen, täytyy meidän luoda katsaus siihen muutokseen, minkä kaupunkien kehitys oli saanut aikaan talonpoikaisväestön asemassa.
Kaupunkien syntyminen loi markkinoita ei vain teollisuuden vaan myöskin maanviljelyksen tuotteille. Kaupunkilaiset — kauppiaat ja käsityöläiset — kykenivät kaupungin kasvaessa yhä vähemmän tuottamaan itse kaikkia elintarpeita ja raaka-aineita, joita tarvitsivat. He ostivat ympäristön pieniltä ja suurilta maanviljelijöiltä sen, mitä nämä tuottivat yli oman tarpeen, ja antoivat heille korvaukseksi itsetuottamiaan tai ulkoatuotuja teollisuustuotteita tai — rahaa. Talonpojat, jotka nyt saivat rahoja käsiinsä, pyrkivät luonnollisesti vaihtamaan luonnossa ja päivätöinä suorittamansa verot rahassa maksettaviksi, siten tullakseen vapaiksi miehiksi, jotka vapaasti hallitsivat omaisuuttaan. Ja maanomistajat, jotka myöskin alkoivat tarvita rahaa, halusivat usein itsekin sellaista muutosta.
Mutta vaikka sekä talonpojat että tilanomistajat harrastivatkin luonnontalouden muuttumista rahataloudeksi, ei tästä kuitenkaan koitunut rauhaa eikä sopusointua, kuten ehkä olisi saattanut luulla. Kaikkea muuta. Me olemme jo huomauttaneet, ettei koskaan varsin suuresti pyritty lisäilemään sellaisia veroja, joita suoritettiin luonnossa, kun sitävastoin tilanomistaja ei milloinkaan voi saada kylliksi rahaa. Huomaammekin senvuoksi, että tilanomistajat nyt entistä enemmän koettavat korottaa talonpoikien taakkaa. Talonpoikien ei ollut kovinkaan vaikea maksaa luonnontuotteidensa ylijäämästä, niin kauan kuin sitä ei voinut myydä. Mutta kun luonnontuotteet rupesivat tekemään kauppansa, merkitsi niiden tai niistä saadun rahan antaminen herroille, aina luopumista omista nautinnoista, jotka pian tulivat tarpeiksi.
Tämän vastakkaisuuden lisäksi tuli vielä toinen. Ennen kaupunkien kehittymistä ei talonpojilla ollut mitään turvapaikkaa, jonne olisivat voineet paeta liian kovasti nylkevää herraa. Nyt monet käyttivät hyväkseen sitä mahdollisuutta, jonka kaupungit tässä suhteessa tarjosivat. Paremmassa asemassa olevat talonpojat taas käyttivät hyväkseen herrojensa satunnaista rahapulaa ostaakseen maansa aivan vapaaksi. Nämä molemmat seikat vähensivät suuresti niiden talonpoikien lukumäärää, jotka suorittivat päivätöitä herraskartanoihin, ja hovien taloudenhoito kärsi tästä suuresti. Samaan aikaan siis kun talonpojissa kasvoi kaupunkien vaikutuksesta pyrkimys päästä helpommalle tai kokonaan rasituksistaan, kasvoi tilusherroissa pyrkimys kiinnittää heidät, mikäli mahdollista, vielä kiinteämmin hoviin ja lisätä heidän päivätöitään.
Lisäksi tuli vielä yksi vastakkaisuus. Kun maanviljelyksen tuotteet alkoivat saada arvonsa, sai myöskin maa arvon. Eikä ainoastaan jo viljelty maa. Kun kaupungit olivat kohonneet merkityksessä ja arvossa, olivat ne ajat olleet ja menneet, jolloin kaikki ne, jotka tahtoivat raivata uutta maata, olivat tervetulleita alustalaisiksi tai kyläkuntayhteisöön ja saivat haltuunsa maata niin paljon kuin halusivat. Asutus oli jo siksi taaja, että maanomistus alkoi tulla erikoisoikeudeksi ja varsin kallisarvoiseksi ja tärkeäksi oikeudeksi, josta käytiin kiivasta taistelua. Toiselta puolen tulivat kyläkunnat suljetummiksi ja julistivat kaiken maansa niiden perheiden — yhteiseksi — yksityisomaisuudeksi, jotka silloin kyläkuntaan kuuluivat. Samoin kuin kaupungeissa, syntyy nyt maaseudullakin väestöluokka, jolla on pienemmät oikeudet kuin muilla kunnan jäsenillä. Mutta toiselta puolen kokivat tilanomistajat muuttaa kyläkuntien omaisuutta omaksi yksityisomaisuudekseen jättämällä kaikkein armollisimmin kyläkuntalaisille joitain määrättyjä käyttöoikeuksia siihen.
Taloudellisen kehityksen kulkiessa eteenpäin tulivat kaikki nämä vastakohdat yhä jyrkemmiksi. Katkeruus herrojen ja talonpoikien välillä lisääntyi, se johti yhä helpommin yhteentörmäyksiin, joilla oli tavallisesti vain paikallinen luonne, mutta jotka toisinaan saattoivat levitä koko maakuntiin, kokonaisiin maihin, ja muuttua vasituisiksi sodiksi — "talonpoikaissodiksi".
Näitä sotia käytiin vaihtelevalla onnella. Mutta yleensä voipi sanoa, että talonpoikien tila 1200- ja 1300-luvuilla — Italiassa aikaisemminkin — oli tasaisesti paranemassa, huolimatta yksityisistä tappioista.[22]
Miksi siis talonpojat pääsivät kohoamaan, se selviää jo osaksi siitä, mitä on sanottu. Kaupungeista talonpojat saivat tuen, jota käyttivätkin. Saadakseen pitää tarvitsemansa työvoiman, täytyi tilanomistajan ymmärtää kohdella heitä paremmin, tehdä heidän olonsa siedettäväksi.
Samaan suuntaan vaikutti myöskin tilanomistajan taloudellinen ahdinkotila. Kristikunta oli 1100-luvulla tullut kyllin voimakkaaksi ei ainoastaan puolustamaan itseään vihollisia vastaan, vaan vieläpä asettumaan hyökkäyskannalle niitä vihollisia vastaan, joiden rikkaus ja korkeampi sivistys kiihottivat kristittyjen sotilasten ja pappien saaliinhimoa, nimittäin itämaisia vastaan. Ristiretket alkoivat, kaikkien maiden seikkailuhaluiset ja saaliinhimoiset läänitysherrat ottivat niihin mitä innokkaimmin osaa. Mutta ristiretkien kävi samoin kuin meidän päivinämme siirtomaapolitikan: ne alettiin suurin toivein ja loppuivat pettymykseen, niiden tulos ei mitenkään vastannut niitä uhreja, joita ne vaativat. Yhdessä kohdin ne sentään edukseen erosivat nykyisestä siirtomaapolitikasta. Kiitos "valtionperiaatteen" kehittymisen, on se meidän päivinämme valtio, s.o. veronmaksajat, väestön suuri joukko, joka saa antaa uhrit siirtomaapolitikalle. Voiton niistä korjaavat taas muutamat seikkailijat ja kauppiaat.