Niin ei ollut laita "synkkänä" keskiaikana. Silloin ei ollut mitään valtiovaltaa siinä merkityksessä kuin nykyään. Ne herrat, jotka lähtivät Itämaille rikastuakseen, tekivät tämän omalla kustannuksellaan, omalla vastuullaan; valtio ei joutunut kärsimään retken mahdollisesta epäonnistumisesta. Ristiretket rikastuttivat monia kaupunkeja, varsinkin Italiassa olevia, mutta hävittivät suuren osan Europan aatelistoa. Mutta jälelle jääneet olivat tottuneet korkeamman sivistyksen vaatimuksiin, ja näiden hankkimiseksi tarvittiin Europassa paljon rahaa. Aateliston rahantarve kasvoi nopeasti. Tämä saattoi johtaa siihen, että talonpoikia kiristettiin entistä enemmän, mutta antoi myöskin talonpojille tilaisuuden ostaa talonsa vapaiksi jollakin heti maksettavalla rahasummalla. Varsinkin alempi aatelisto kärsi tästä asioiden kehityksestä, ja kadotti melkein kokonaan itsenäisyytensä, joutuessaan pian rappiolle.
Vielä on eräs seikka huomioon otettava. Väestön kasvaessa johti kyläkuntayhteisöjen sulkeutuminen, samoinkuin niiden maiden joutuminen hoviherrojen käsiin siihen, että talonpoikien maansaanti uutisviljelystä varten kävi suuressa määrin vaikeaksi. Liika väestö oli sen vuoksi pakotettu hankkimaan toimeentulonsa muulla tavalla maanviljelyksen ulkopuolella, tämä tapahtui etenkin kaupunkilaisen käsityöammatin, tai sotapalveluksen muodossa. Sekä rahallisesti rappiolle joutunut alempi aatelisto että joukko maaseudun voimakasta nuorisoa ryhtyi palvelemaan palkkasotilaina herroilla, jotka maksoivat hyvin ja lupasivat runsaasti saalista, ruhtinailla tai kaupungeilla taikka myöskin yksityisillä onnellisilla sotapäälliköillä, jotka alkoivat harjottaa sodankäyntiä ammattina ja rupesivat väkineen enimmän tarjoovan palvelukseen. Sellaisia palkkasotajoukkoja oli Italiassa jo 1200-luvulla.
Feodalisen sotajoukon, ratsuväen, ritarijoukon, ohella esiintyy nyt värvättyjä armeijoja — jalkaväki saa taasen sodankäynnissä merkityksen. Mutta nämä värvätyt talonpojat eivät yleensä vielä ole köyhälistöön kuuluvia, vaan talonpoikien poikia, jotka päätettyään sotapalveluksensa, jos he ovat saaneet tarpeeksi rahaa ja tavaraa, lähtevät kotiinsa ottaakseen osaa perheen töihin tai perustaakseen oman kodin. Ja mukanaan tuovat he varustuksensa ja aseensa ja palvelleen sotilaan sotakuntoisuuden. Ritarit 1300- ja 1400-luvulla saivat kyllä usein kokea, ettei genualaisen ja englantilaisen jousen, sweitsiläisen keihään tai böhmiläisen piikkinuijan kanssa ollut leikittelemistä. Se seikka on varmasti vaikuttanut sen ajan talonpoikaisväestön tilan paranemiseen.
Italiassa, kuten tiedämme kehittyi kaupunkilaitos ensimäiseksi. Siellä myöskin ensin ilmenivät tässä kosketellut hoviherrojen ja talonpoikien väliset vastakkaisuudet. Mutta Italiassa kehittyi muuan erikoinenkin ilmiö, joka oli omiaan erikoisesti jyrkentämään näitä vastakohtia, se tapahtui tuon n.k. absentismin vaikutuksesta, jolla tarkotetaan sitä, että tilanomistaja eleli kaukana poissa kartanostaan.
Vanhalla-ajalla olivat Italian (samoin kuin Kreikankin) suurtilalliset eläneet enimmäkseen kaupungeissa. Keskiajan italialaiset kaupungit, jotka aina olivat säilyttäneet yhteytensä antikisen ajan perintöön, ottivat mielellään maalaisaatelistoa muuriensa sisäpuolelle, ja kun kaupunkien valta kasvoi, pakotettiin aatelisto muuttamaan niihin. Tällä politikalla oli melkein samat vaikuttavat syyt kuin Ranskan kuninkailla 1600- ja 1700-luvuilla, kun he pakottivat aateliston jättämään tilansa ja elämään hovissa. Hyöty oli kahdenkertainen: aateliston itsenäisyys hävisi, ja samalla hovin — tai kaupungin — loistoa lisättiin. Mutta Italian maalaisväestölle tulivat sen kautta olot monin paikoin samallaisiksi kuin Ranskan olot ennen vallankumousta.
Kun sortajat ja sorretut elävät yhdessä, ei sortaminen muuten samallaisissa oloissa yleensä esiinny niin hirveällä tavalla kuin jos sortaja asuu toisessa seudussa. Yhteiselämä tuottaa, paitsi jonkinlaista tuttavallista suhdetta, mukanaan myöskin etujen yhteisyyden, joka tasottaa monta vastakkaisuutta. Hoviherra, joka elää talonpoikiensa keskellä, ei ole välinpitämätön siitä, missä tilassa hänen ympäristönsä on, ilahuttaako se häntä vai surettaa, onko seutu pesäpaikkana taudeille, jotka uhkaavat häntä ja hänen perhettäänkin, vai kukoistavan terveyden pesäpaikka.
Jos taasen tilanomistaja elää kaukana kaupungissa, ei hän harrasta eikä ymmärrä talonpoikiensa tilaa. Ainoa, mikä silloin hänestä on jonkin arvoista, on se, mitä hänen tilansa antaa puhdasta tuloa, olkoon hänen maansa asumaton ja autio, se on hänestä ihan yhdentekevää, kunpa vain hänen tulonsa eivät pienene. Mihin tällainen järjestelmä johtaa, siitä todistavat puhuvimmin Rooman ympärillä olevat tasangot, n.k. Rooman Campagna. Vielä 1400-luvulla tämä oli hyvin viljeltyä seutua, jossa oli lukuisia kyliä. Nyt se on suoperäisenä erämaana, missä menestyvät ainoastaan puhvelihärät ja vilutaudin siemenet.
Absentismin tuottamiin epäkohtiin tuli keskiajan Italiassa vielä se, että kaupunkilaiselämä tartutti aatelistoon pian kapitalistisen tuntemis- ja ajattelemistavan. Ei ihme, että maanviljelyksestä tuli Italiassa aikaisemmin kuin muualla kapitalistinen laitos. Missä talonpoikien ei onnistunut saada tilojaan täysin vapaaksi omaisuudekseen, ja niin kävi vain harvoin, siellä tuli heistä maanvuokraajia ja päiväpalkkalaisia, joilla ei ollut mitään oikeutta viljelemäänsä maahan.
V. Dolcinon kapina.
Kun Dolcino samosi joukkoineen Italiaan, oli se kehitys, jota olemme yllä kuvanneet, jo alkanut, ja ne eri luokkien vastakohdat, joista huomautimme, olivat aivan ilmeiset. Silloin onkin helppo käsittää, että hän sai lukuisasti puoluelaisia, kun hän kohotti kapinan lipun.