Kommunistinen kapina pysyi paikallisena. Mutta sen vastustajat käsittivät kylläkin hyvin, että sillä oli yleinen merkitys. Tämän ajan suuri kansainvälinen voima, paavinvalta, huomasi olevansa pakotettu puuhaamaan ja järjestämään ristiretken kapinoitsijoita vastaan.
Tällä olikin näiden kohtalo ratkaistu. Kun he eivät kauemmin voineet pitää puoliaan tasangolla, vetäytyivät he takaisin vuoristoon ja kävivät sieltäkäsin sissisotaa ristiretkeläisiä vastaan. Dolcinon mainio sotapäällikkökyky ja hänen toveriensa rohkeus tekivät ihmeitä tässä taistelussa. Kerrankin esim. 30 dolcinolaista naista ajoi pakoon 200 miestä. Mutta ristiretkiläisten suurista tappioista huolimatta tuli hyökkääjäin rautamuuri yhä vahvemmaksi kommunistien ympärille, jotka yhä enemmän kadottivat kaiken maalaisväestön myötätuotoisuuden sen hävityksen tähden, jota sota seudulle tuotti. Aina vuoteen 1307 kestivät kuitenkin patarenit (joiksi apostolisia veljiä myöskin kutsuttiin), ja silloinkin he kukistuivat hädän ja puutteen ylenmäärin ahdistamina.
Ristiretkiläiset uuvuttivat heidät nälällä talvella 1306-1307. Kaikkien asukasten sen vuoren lähellä, jolle he olivat leirinsä varustaneet, täytyi jättää asuntonsa, jonka jälkeen piispa, joka johti sotatoimia, rakennutti viisi vahvaa varustusta niihin paikkoihin, joista kapinoitsijat helpoimmin olisivat voineet päästä tunkeutumaan piirittäjäketjun läpi. Myöskin kaikki pienet polut ja käytävät varustettiin ja vartioittiin niin tarkkaan, ettei ollut suinkaan mahdollista hankkia muonaa ja aseita tai mitään muuta vuorelle. Nyt vihdonkin nälkä ja pakkanen mursivat piiritettyjen voimat.
Siihen, että ristiretkiläiset saavuttivat voittonsa vain nälän ja puutteen avulla, viittaa myöskin Dante "Jumalaisessa komediassaan". Runoilija asettaa käyntinsä helvetissä vuodeksi 1300 ja hänen täytyi siis puhua patarenien kapinasta niinkuin jostain tulevasta tapahtumasta. Muutamassa helvetin syvimmässä sopessa, missä niitä vaivattiin, jotka olivat maan päällä aikaansaaneet levottomuutta ja eripuraisuutta, runoilija tapaa Muhammedin, joka huutaa hänelle:
Sä, jok' kenties kohta päivän näät,
Dolcinolle virka, liekö hänen tahto niin,
Ett' matka tänne jääpi toistaiseksi,
Niin eväs myötä! ettei tuiskut, myrskysäät
Novarralaisen hyödyks' käy, vie voittoihin
Hänt', jolle voitto muuten kävis' vaikeaksi.[23]
Se oli todellakin tuisku — pakkanen ja elintarpeiden puute — joka tuotti piirittäjille voiton, "jonka saavuttaminen muuten olisi käynyt vaikeaksi ja vaaralliseksi". Piiritettyjen hätä kasvoi niin suureksi, että he söivät jo niiden lihaa, jotka olivat kuolleet puutteisiin tai tauteihin.
Heidän asiansa oli hukassa, mutta heidän vastarintansa kesti edelleen. Ja niin suuresti pelättiin näitä rohkeita taistelijoita, ettei piirittävä sotajoukko uskaltanut, huolimatta ylivoimastaan, käydä hyökkäykseen, ennenkuin, pari karkulaista oli ilmottanut, että piiritetyt heikkoudesta olivat kykenemättömiä käyttämään aseitaan.
Maaliskuun 23 p:nä v. 1307 tapahtui vihdoinkin hyökkäys. Se oli teurastusta, eikä suinkaan mitään taistelua. Piiritetyt kieltäytyivät ottamasta vastaan armoa ja kokivat tehdä vastarintaa aina viimeiseen asti. Melkein kaikki 1900, jotka olivat kestäneet loppuun saakka, hakattiin maahan, ani harvat pääsivät pakoon ja vain muutamia otettiin vangiksi, niiden joukossa Dolcino ja Margerita, joita piispa oli nimenomaan käskenyt säästää, koska pikainen sotakentällä kuoleminen näytti hänestä heille liian pieneltä rangaistukselta.
Suuri oli ilo paavinmielisillä siitä, että tuo vaarallinen tulipalo vihdoin saatiin sammutetuksi. Ulkonaisesti oli kapina ollut puhtaasti paikallinen, mutta paavilaiset ymmärsivät sen kansainvälisen merkityksen paremmin kuin Valsesian talonpojat. Piispa Raineri lähetti lähetystön ilotervehdykselle paavi Klemens V:nnen luokse, ja tämä piti voittoa niin tärkeänä, että hän heti lähetti tiedon siitä Ranskan kuninkaalle Filip kauniille, todennäköisesti muillekin ruhtinaille.
Mutta yhtä voittoa koki kirkko turhaan saavuttaa. Sen näet ei onnistunut, kuten muuten niin usein, kiduttamallakaan pakottaa kerettiläisiä peruuttamaan harha-oppiansa. "Lujina Dolcino ja Margerita kestivät julmimmatkin rääkkäykset", kirjottaa Krone, "ei tuskan ääntäkään päässyt tuon uskollisen naisen huulilta, ei valituksen sanaakaan hänen taipumattoman toverinsa suusta. Heidän suletuilta huuliltaan eivät mitkään kidutuspihdit, ei runtelemiset eikä pistämiset eikä jäsenten silpominen voineet pakottaa mitään peruutusta tai mitään rukousta".