Heidän alkuperänsä on kätketty hämäryyteen, samoin kuin heidän nimensäkin merkitys. Todenmukaista on kumminkin, että nimi on johtunut muinaissaksalaisesta sanasta "beg", kerjätä, beghardit olisi siis jotakuinkin samaa kuin kerjäläisveljet. Heitä kutsuttiin myöskin "lollhardeiksi", nimi, joka johtuu sanasta "lollen", laulaa, hyräillä. Molemmat nimet olivat pilkkanimiä, jotka kansa oli antanut; he itse kutsuivat itseään keskenään yksinkertaisesti "veljiksi".
Jo 1000-luvulla lienee Alankomaissa ollut hurskaiden naisten yhdistyksiä, n.s. beguinien tai beguttien seuroja. Niiden tarkotuksista ei lähemmin tiedetä mitään. Osaksi lienevät ne syntyneet ristiretkien aikana, jotka melkoisesti pienensivät miehistä väestöä, silloin tulivat nämä "naiskodit" pakopaikoiksi niille monille, joiden täytyi jäädä naimattomiksi. Luostarien rinnalla oli niillä se etu, että ne olivat vapaita yhdistyksiä, jotka jäsen saattoi jättääkin, jos hän niin tahtoi. Samallaisia yhdistyksiä rupesivat miehet perustamaan 12:nnen vuosisadan lopulla ja 13:nnen alussa Alankomaissa. Naimattomat käsityöläiset, enimmäkseen kankurit— muurareja oli myöskin osallisina tässä liikkeessä — yhtyivät veljeskunnaksi, joka asui omassa talossaan, pitäen yhteistä, kommunistista taloutta, pysyi pystyssä jäseniensä työllä ja sen ohessa harjotti rakkaudentöitä, varsinkin auttamalla köyhiä ja sairaita. Jäsenille oli jokaisessa senlaatuisessa yhteisössä aviottomuus pakollinen.
Muuan Damhouder kuvailee 1200-luvulla, kuinka Brüggen begharditalo syntyi. "Kolmekymmentä vuotta sitten", kertoo hän, "oli täällä kolmetoista kutojaa, naimattomia miehiä, maallikoita, jotka innokkaasti elämässään pyrkivät harrastamaan hurskautta ja veljeyttä. He vuokrasivat apotti Eckhutenilta läheltä kaupungin muuria maakappaleen, missä oli iso, mukava rakennus, maksaen vuotuisesti vuokraa 6 naulaa groshenia sekä määrätyn määrän vahaa ja pippuria. Siellä he alkoivat harjottaa kutomatyötään ja elää yhteistä elämää, jonka menot he peittivät yhteisen työnsä tuloilla. Heillä ei ollut mitään ankaria sääntöjä, eivätkä he olleet sidottuina mihinkään lupauksiin; he kaikki pitivät vain samallaista ruskeata pukua ja muodostivat kristillisessä vapaudessa ja veljeydessä hurskaan seuran". Heitä kutsuttiin "kankuriveljiksi". Vasta v. 1450 jättivät Brüggen beghardit kankuriammattinsa ja liittyivät fransiskaneihin, välttääkseen vainoja.
Muualla oli begharditalot järjestetty melkein samalla tavalla kuin Brüggessäkin. Jokaisen piirissä vallitsi yhteisomistusoikeus niin pitkälle kuin yhteisön hyvä vaati, mutta siitä huolimatta saattoi kukin jäsen pitää yksityisomaisuuttakin, jonka hän itse oli työllään hankkinut tai saanut perintönä tai lahjana. Hän käytti sitä vapaasti eläessään, mutta hänen kuoltuansa jäi se seuran hyväksi.
Sellainen kommunistinen yhteisö oli taloudellisesti paljon etevämpi yksityisiä käsityöläisiä. Kommunismi, kuten olemme nähneet, edisti kaikkea muuta enempi kuin joutilaisuutta, mutta sitä paitsi oli myöskin suuri talous taloudellisesti edullisempi kuin yksityisten käsityöläisten pikkutalous. Lisäksi tuli vielä beghardien naimattomuus ja perheettömyys. Ei ihme, että nämä työläisyhteisöt voivat kovinkin kilpailla ammattikuntien kankurimestarien kanssa ja että nämä eivät heistä kovinkaan pitäneet. Kaupunkien vallanpitäjien oli usein kankuriammattikunnan esityksestä pakko "panna esteitä beghardien ahkeruudelle". Mutta omaisuudettomien luokkien kanssa olivat beghardit varsin hyvässä sovussa, sillä sen, mitä jäi yli heidän suhteellisesti pienistä elintarpeistaan, käyttivät he köyhien ja sairaitten auttamiseksi ja suuremmoisen vieraanvaraisuuden harjottamiseen.
Samallaisia kommunistisia yhteisöjä muodostivat, kumminkin vasta 1300-luvun lopulla, samoin Alankomaissa "yhteisen elämän veljekset", joiden seuran perusti Deventerin Gerhard Groot. Seuran ensimäiset jäsenet eivät kuuluneet käsityöläispiiriin, vaan olivat korkeampien luokkien jäseniä, jotka tahtoivat auttaa kansaa. He hankkivatkin elintarpeensa enimmäkseen kirjojen kopioimisella. Beghardit kokivat lievittää kansan aineellista hätää, "yhteisen elämän veljekset" vaikuttivat taas etupäässä kansan sivistämiseksi, levittämällä kirjotuksia, joista ennen kirjapainotaidon keksimistä oli suuri puute, ja erittäinkin perustamalla kouluja. Tällä alalla he ovatkin saaneet paljon aikaan. "Toisinaan", kirjottaa Ullmann, "heidän veljeskuntansa saattoi kohottaa koko kaupungin sivistyskantaa. Amersfordissa esim. tuli täten latinankielen taito 1500-luvun keskipalkoilla niin yleiseksi, että yksinkertaisimmat käsityöläiset ymmärsivät ja puhuivat latinaa, sivistyneemmät kauppiaat osasivat kreikkaa, tytöt lauloivat latinalaisia lauluja, ja kaikkialla kaduilla kuuli puhuttavan kaunista latinaa".
Joskin tämä kuvaus voi olla liioteltu, osottaa se kumminkin, mihin suuntaan tämä veljeskunta vaikutti.
Sen järjestömuoto oli kommunistinen. Tavallisesti noin kaksikymmentä veljestä asui yhdessä talossa ja heillä oli yhteinen rahasto ja yhteiset ateriat. Ennenkuin yhteisöön otettiin joku uusi jäsen, täytyi hänen kestää ensin ankara koetusvuosi. Odotettiin, että jokainen tulokas lahjottaisi omaisuutensa yhteisesti käytettäväksi. Veljesten toiminta oli tarkkaan jaettu eri henkilöille. Eri käsitöitä, joita yhteisö tarvitsi, harjottivat eri henkilöt. Weselin veljestalon lakien joukossa oli sääntöjä räätäleille, partureille, leipureille j.n.e. yhtä hyvin kuin opettajille, kirjureille, kirjastonhoitajille y.m. Kuitenkin oli täydellinen tasa-arvo työssä. Hengelliset ja oppineet veljet tekivät myöskin ruumiillista työtä — kyökissä esim. he kaikki puuhasivat kukin vuoronsa — ja palvelevat veljet toimittivat osaltaan sellaistakin, mikä varsinaisesti kuului hengellisille. Oleellinen yhdyskohta oli heillä kirjojen kopioiminen: määrätyt tunnit päivässä omistettiin aina sellaiseen työhön, ja erittäin oli määrätyt tunnit, joiden tulos lankesi köyhien hyväksi.
Ehkä oli heidän läheinen yhteytensä hallitseviin ja sivistyneisiin luokkiin syynä siihen, etteivät nämä "yhteisen elämän veljet" koskaan tulleet miksikään kommunistisen vastustusliikkeen ajajiksi. He pysyivät aina hyvin paavilaismielisinä, kunnes vihdoin uskonpuhdistuksen myrskyt 16:nnella vuosisadalla tekivät lopun heidän hiljaisesta vaikutuksestaan.
Toisin kävi beghardien. Hekin olivat kyllä aluksi mitä viattominta laatua, ja monet paavit lausuivat tyytyväisyytensä heihin, mutta vähitellen kehittyi heidän joukossaan vallankumouksellisia aineksia.