He eivät muodostaneet mitään etuoikeutettua luokkaa, kuten munkkikunnat, he pysyivät riippumattomina paavista. Sen sijaan he olivat mitä läheisimmässä yhteydessä omaisuudettoman väestön kanssa, jota edisti sekin, että he vapaasti voivat luopua yhteisöstä. Heidän riippumattomuutensa ja proletariset tarkotuksensa saattoivatkin heidät, vielä varmemmin kuin heidän läheiset hengenheimolaisensa, fransiskaneihin kuuluvat tertsiarit, ristiriitaan rikkaan ja riistämisluontoisen kirkon kanssa. Lisäksi tuli nopea leveneminen, jonka he saavuttivat 1200-luvulla Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Se kohotti heidän itsetuntoaan, mutta se myöskin synnytti eri suuntia heidän joukossaan.
Joskin osa beghardeja pysyi nöyrinä rukousveljinä, jotka kääntyivät kokonaan pois pahasta maailmasta, alkoi toisessa osassa ilmaantua reippaampia ajatuksia. He rupesivat ajattelemaan yhteiskunnan epäkohtien poistamista, ei vain itse niitä pakenemalla; tunkeuduttiin yhteiskuntaan ja saatettiin se poistamaan vääryydet. Begharditaloista lähti lukuisia kiihottajia, "apostoleja", jotka valdolaisten tavoin kulkivat paikasta paikkaan, julistaen alkukristillisyyden evankeliumia ja perustaen seurakuntia. Julkisesti vaikuttavien begharditalojen rinnalla alkoi kokonainen verkko salaseuroja radikalisempine pyrkimyksineen levitä ylt'ympäri Saksaa (johonka Alankomaat silloin vielä kuuluivat). Totta kyllä, ne eivät olleet mitään salaliittoja väkivaltaisen kapinan aikaansaamiseksi, vaan opinlevittämisseuroja, mutta sellaisinakaan ne eivät suinkaan olleet mieluisia hallitseville, varsinkaan ei paavilaiselle kirkolle, vaan koetettiin niitä saada ilmi ja vainottiin.
Bezièrin kirkolliskokous v. 1299 syytti jo heitä siitä, että he olivat muka herättäneet kansassa toiveita maailman, s.o. olevaisen yhteiskunnan läheisestä lopusta, ja Reinin seuduilla poltettiin samoihin aikoihin beghardeja kerettiläisinä. Nämä vainoomiset pelottivat kuitenkin vain maltillisempia ja pelokkaampia beghardeja, jotka alkoivat etsiä turvaa lähenemällä tai suoraan yhtymällä johonkin munkkikuntaan, tavallisesti fransiskaneihin.
Uusia begharditaloja perustettiin 13:nnen vuosisadan jälkeen enään vai harvoin.
Mutta tarmokkaamman osan beghardeja pakottivat vainot vielä suurempaan salaisuuteen ja jyrkempään vastarintaan. Tätä kehitystä edistivät vielä ranskalaiset ja italialaiset siirtolaiset, jotka aina albigenssisodista asti lähtivät mielellään Saksaan, missä valtiolla ei ollut samaa valtaa eikä samaa harrastusta kuin heidän kotimaassaan pitää pystyssä paavinvaltaa ja missä senvuoksi oli paljon helpompi saada suojaa kaupungissa tai jonkun hoviherran kartanossa, jolle uudet työläiset usein olivat sangen tervetulleita.
Etelä-Ranskasta ja Italiasta tuli valdolaisia ja apostolisia veljiä.
Pohjois-Ranskasta tulivat "vapaan hengen veljet ja sisaret".
Veranvalmistus vientiteollisuutena oli Flanderista nopeasti levinnyt naapurimaihin, joiden kanssa se oli vilkkaassa kauppayhteydessä. Niinpä oli se levinnyt alisen Reinin seuduille ja Pohjois-Ranskaan, etenkin Champagnemaakuntaan, jossa se kukoisti 13:nnella vuosisadalla. 14:nnellä vuosisadalla taantui se kovin, vallankin ranskalais-englantilaisten sotien vaikutuksesta, jotka sulkivat kauppatiet ja estivät raaka-aineen tuonnin.
Me tapaammekin siellä aikaisin kutojaveljeskuntia kommunistisine pyrkimyksineen, nuo n.k. apostolikot — näitä ei saa sekottaa Italian apostolisiin veljiin — jotka asettivat päämääräkseen apostolisen elämistavan jälleen käytäntöön ottamisen. "He olivat käsityöläisiä, varsinkin kankureja, niinkuin saattaa huomata pyhän Bernhardin kirjotuksista, joka, vaikkakin hyvin kiivaasti hyökkää heidän kimppuunsa, antaa kumminkin heille tunnustuksen siitä, että he olivat ahkeria."
Kuitenkaan ei Pohjois-Ranskassa vielä 1100-luvulla ollut sellaisille lahkoille yhtä sopivaa maaperää kuin Etelä-Ranskassa ja Flanderissa. Apostolikot eivät milloinkaan ole saavuttaneet samaa merkitystä kuin valdolaiset tai beghardit. Tärkeämmiksi tulivat "vapaan hengen veljet ja sisaret", jotka esiintyivät 1200-luvulla.
Tämä lahkon perusti Benasta, ranskalaisesta Chartresin hiippakunnasta, kotoisin oleva Amalrik, joka oli noin v. 1200 tullut teologian maisteriksi Parisissa. Häntä syytettiin kerettiläisyydestä, kutsuttiin v. 1204 Roomaan ja Innosentius III pakotti hänet peruuttamaan oppinsa. Luultiin samalla tehdyn myöskin nuo vaaralliset opitkin vaarattomiksi. Mutta Amalrikin kuoleman jälkeen, hän kuoli 1206, huomattiin hänellä olevan lukuisia puoluelaisia. Etevin hänen oppilaistaan oli Dinantin David, (Dinant on Namurissa nykyisessä Belgiassa). Amalrikin opit kirottiin v. 1209 Parisin synodissa, ja ankara amalrikilaisten vaino alkoi.