Tämän ajan kommunistisista lahkoista olivat he rohkein ja radikalisin. He julistivat ei vain omaisuus-, vaan myöskin naisyhteyttä; he hylkäsivät kaiken eriarvoisuuden ja siis myöskin kaiken esivallan. He opettivat vihdoin, että Jumala oli kaikki ja kaikkialla, siis myöskin ihmisessä; mitä ihminen tahtoi, se oli myöskin Jumalan tahto; terve ihminen ei sen vuoksi saanut olla millään tavalla sidottu, jokaisella oli oikeus, vieläpä velvollisuuskin totella viettejään. Jos otamme pois salaperäisyyden hunnun tältä panteistiseltä, kaikki jumalaiselta, opilta, niin näyttää se olevan jonkunlaista kommunistista anarkismia, oppia, jolla täytyi olla suuri vetovoima pahoinkohdeltuun ja sorrettuun köyhälistöön.
Lahko levisikin nopeasti Parisista Itä-Ranskan kautta Saksaan. Suuri joukko beghardeja omaksui tämän opin. Se oli jo 1200-luvun lopussa niin levinnyt Reinin seutujen beghardien keskuuteen, että käsitteet "vapaan hengen veljet ja sisaret" ja "beghardit" olivat siellä melkein samaamerkitseviä.
Yleensä sai käsite "beghardit" vähitellen yhä laajemman merkityksen. Mitä enemmän se beghardien suunta pääsi valtaan, joka asetti etusijalle taistelun paavinvaltaa vastaan, sitä useampia yhdyskohtia sai se porvarillis- ja talonpoikaiskansanvaltaisen vastustuksen kanssa, joka myöskin suuntautui olevia oloja vastaan ja piti paavinvaltaa suurimpana ja vaarallisimpana vastustajanaan. Tukivathan lisäksi molemmat itseään samoilla alkukristillisyydestä lainatuilla todistuksilla, eikä lahkolaisten salaperäisyyteen pukeutuva oppiensa esittämistapakaan — jota he tahallaan käyttivät välttääkseen vainoja — suinkaan ollut omiaan edistämään periaatteellista selvyyttä. Niin tuli 1300-luvulla Saksassa "beghardi"-nimi merkitsemään yleensä kerettiläisiä. Englannissa, missä beghardeja kutsuttiin lollhardeiksl, kävi tämän nimen samoin.
Kun sen vuoksi kuulemme, että 14:nnen vuosisadan alussa Saksassa ja myöhemmin Englannissa oli tavattoman paljon beghardeja, ja lollhardeja ei meidän tarvitse otaksua, että kommunistinen liike oli niin voimakas, kuin näiden lahkojen leviäminen saattaisi otaksumaan. Missään tapauksessa ei se kumminkaan voinut olla mitättömän pienikään.
II. Ludvig baierilainen ja paavi.
Beghardeille samoin kuin kerettiläisille pyrinnöille yleensä, koetti Saksassa hyvä aika, kun syntyi riita keisari Ludvig IV:nnen baierilaisen (1314-47) ja paavin välille. Meidän täytyy koskea asiaan hiukan lähemmin.
Kansallisvapaamielinen saksalainen historiankirjotus esittää — vallankin kansantajuisissa kirjotuksissa — tavallisesti jokaista riitaisuutta keisarin ja paavin välillä, yhtä hyvin 900-luvulla kuin meidän aikanammekin, "kulturitaisteluksi" Saksan keisarikunnan korkeamman sivistyksen ja paaviuden pimeän raakalaisuuden välillä.
Itseasiassa ei edes keski-ajalla keisarin ja paavikunnan välisillä taisteluilla ollut aina samaa luonnetta. Olemme jo nähneet, että tämä taistelu varhemmin keskiajalla koski varsinaisesti sitä, kuka pääsisi kirkoksi nimitetyn valtalaitoksen herraksi ja riistäjäksi, ja kuka pääsisi Pohjois-Italian herraksi ja riistäjäksi. Viimeksi mainittu kiista päättyi niin että Pohjois-Italian kaupungit tekivät itsensä itsenäisiksi. Edellinen loppui siten, että korkeampi — Italian paavikunnan — sivistys sai voiton raakalaisuudesta, Saksan keisarikunnasta. Viimeksimainitun himo Italian rikkauksiin oli johtanut vain siihen, että se hajotti voimansa ja että, kun paavivalta oli saanut voiton keisarivallasta, myöskin Saksan pikkuruhtinaat voivat viettää vapautumisensa juhlaa. Tavaratuotannon ja tavarakaupan kehityksen seurauksena oli kaikkialla ruhtinasitsevallan kehitys; mutta Saksassa se ei johtanut keskusvallan vahvistamiseen, joka pikemmin Hohenstaufien kukistuttua silminnähtävästi yhä heikkeni, vaan valtakunnanruhtinaiden syntymiseen, jotka sitte tulivat yhä itsenäisemmiksi herroiksi, jotka tunnustivat keisarin vain jonkinlaiseksi liiton presidentiksi.
Ranskassa kävi toisin. Siellä kohosi kuninkuus, varsinkin kun albigenssisotien jälkeen hallitsijasuku oli saanut omakseen rikkaan Etelä-Ranskan, niin korkealle, että Ranskan kuninkaat onnistuivat todellakin siinä, mihin Saksan keisarit olivat turhaan pyrkineet: tekemään paavit aseikseen ja kirkon palvelijakseen. Bonifasius VIII, johon olemme tutustuneet Dolcinon historiassa, kukistui koettaessaan päästä vapaaksi Ranskan kuninkaan Filip IV:nnen riippuvaisuudesta, ja tämä pakotti pian senjälkeen paavi Klemens V:nnen, joka oli ranskalainen mies, jättämään Rooman ja v. 1308 ottamaan asuntopaikakseen Etelä-Ranskassa olevan Avignonin, missä paavit sitten asuivat pari miespolvea.
Paavi oli nyt täydellisesti Ranskasta riippuvainen. Jo tullessaan valituksi, oli Klemensin täytynyt tehdä Filip IV:nnelle monia tärkeitä lupauksia, ja tämä piti huolta siitä, että ne täytettiin. Paavin täytyi pian luovuttaa kuninkaalle kymmenennen osan kaikista Ranskan kirkon tiloista. Mutta tärkeintä oli, että hänen täytyi kuninkaan eduksi lakkauttaa temppeliherrojen tavattoman rikas eteläranskalainen järjestö, jonka rikkauksia Filip jo kauan oli himonnut.