Tämä munkkikunta harjotti, yhtä vähän kuin monet muutkaan, yksinomaan hartausharjotuksia, vaan ajoi se suuressa määrin ja hyvällä menestyksellä liikeasioitakin. Se oli, sanoo Prutz, kieltämättä aikanaan sotilaallisen urhoollinen, mutta jo kauan oli soimattu temppeliherrojen itsekästä pohtikaa, jolla se suorastaan ajoi omaa etuaan, välittämättä koskaan koko kristikunnan edusta. Sillä olikin tavattomat rikkaudet hallussaan ja oli se lopulla jonkullainen rahallinen suurvalta. Kun loppurymäkkä tapahtui, arvioittiin munkkikunnan kiinteän omaisuuden arvo noin 25-62 miljoonaksi frangiksi ja sen vuotuiset tulot nousivat ainakin 2 miljoonaan, joka nykyisen rahanarvon mukaan vastasi vähintään 50 miljoonaa. Tämä kerrassaan kuninkaallinen rikkaus sopi huonosti siihen köyhyyteen, joka munkkikunnan sääntöjen mukaan piti olla "temppelin köyhien veljien" velvollisuutena. Tulot tulivat pääasiallisesti laiva- ja kauppaliikkeistä, temppeliherrat kuljettivat nopeakulkuisilla galerilaivoillaan vuosittain tuhansia pyhiinvaeltajia Palestiinaan ja sieltä takaisin, ja heidän etuoikeutensa saada tullitta kulettaa maahan itämaitten tavaroita omiksi tarpeikseen teki suuret voittoa tuottavat kauppakeinottelut mahdollisiksi. Sitäpaitsi munkkikunta oli suuressa määrin välittäjänä raha-asiatoimissa. Sen pääpaikka Parisissa, "temppeli", oli kerrassaan kansainvälinen pörssi, missä liikemiehet kaukaisiltakin mailta suorittivat maksunsa ja saivat saatavansa ja jota ruhtinaatkin käyttivät samaan tarkotukseen. Puhtaasta lähimmäisenrakkaudesta, katsomatta omaa voittoaan, eivät temppeliherrat luonnollisestikaan tehneet sellaisia "palveluksia". Lopulta ruhtinaatkin hakivat sen suosiota ja joutuivat sille velkaan. Juuri Filip IV:nnelläkin oli tällaisia kokemuksia. Kaikkien germanien kristillisimpien ritarien temppeli oli kauppapörssinä! Täytyy myöntää, että tämä meidän aikamme juutalaisvihollisista on katkeraa todellisuutta.
Kuninkaan pyrkiessä temppeliherrain rikkauksille oli Klemensin turha häntä vastustaa. Väänsipä ja käänsipä hän miten tahtoi, se ei hyödyttänyt mitään. Hänen täytyi niellä karvas pala ja julkean oikeusistuntoilveilyn perästä kirota ja lakkauttaa munkkikunta sen harhaoppisuuden ja siveettömyyden vuoksi. Mitä ruhtinaat muualla voivat saavuttaa vain erkanemalla paavikunnasta: rikkaiden kirkon tilusten joutumisen valtiolle, siitä piti Ranskassa huolta paavi itse. Ei ole ihme, että Ranskan kuninkaat pysyivät hyvinä katolilaisina ja ankarina paavilaisina, vainoten ankarasti kerettiläisiä.
Ulkopolitikassakin täytyi paavien menetellä Ranskan kuninkaiden mieliksi, jotka olivat ainaisessa riidassa Englannin kanssa ja pyrkivät lisäämään maataan Englannin kustannuksella. He pakottivat sen vuoksi paavit riitaan Englannin kuninkaiden ja Saksan keisarien kanssa.
Mutta siihen ei tarvitakaan kovin suurta pakkoa. Tultuaan Ranskan yliherruuden alle, kadottivat paavit paraat tulonsa Ranskasta. Mutta ollen poissa Italiasta tulivat kirkkovaltiostakin tulevat tulot yhä epävarmemmiksi, jäivätpä usein kokonaan tulemattakin. Samalla kasvoivat paavin hovissa, kuten kaikissa muissakin senaikuisissa hoveissa kaupan ja teollisuuden kehittyessä ylellisyys, tarpeet ja rahanhimo. Kuta vähemmän sitä saatiin Ranskasta ja Italiasta — ja pian myöskin Espanjasta — sitä enemmän täytyi koettaa nylkeä pohjoisista maista. Avignonin paavit ryhtyivätkin julkisesti erittäinkin Saksan kirkkoa kettämään, joka seikka lopuksi johti Saksan erkaantumiseen Roomasta, uskonpuhdistukseen. Saksaa kohtaan, jonka keskusvalta 1300-luvulla oli niin heikko, paavit uskalsivat menetellä miten vain tahtoivat. Yhä suuremmiksi kasvoivat ne vaatimukset, joita he kaikilla mahdollisilla tekosyillä tekivät Saksan piispoille ja luostareille, ja yhä julkeammaksi kävi suoranainenkin kiskominen, esim. aneita kauppaamalla ja pannaanpanon uhalla.
Prutz kuvailee historiassaan, kuinka Avignonin paavit kehittivät varsin viekkaasti järjestelmäänsä saadakseen rahaa jokaisesta laajalla kirkon virka-asteikolla tapahtuvasta muutoksesta. Maksoikin mahdottomasti ennenkuin pääsi apotiksi, piispaksi tai arkkipiispaksi, vaikkei otetakaan huomioon sitä, mitä jo muutenkin tarvittiin vaikuttavien henkilöiden "voitelemiseksi"; mutta pienempienkään virkamiesten verottamista ei unohdettu. Oli luonnollista, että näin virkaan päässeet henkilöt taasen vuorostaan käyttivät kaikkia keinoja nylkeäkseen taasen alempiaan.
Merkitsevää osaa paavin istuimen tuloissa näyttelivät n.k. konfirmatsionimaksut, jotka täytyi maksaa ennenkuin sai paavilta vahvistuksen korkeampaan kirkolliseen virkaan. Arkkipiispaksi pääseminen Mainziin, Trieriin tai Salzburgiin tuli maksamaan 10,000 kultaguldenia, Roueniin 12,000, Toulouseen ja Sevillaan 5,000 j.n.e. Pienissäkin hiippakunnissa oli melkoiset maksut. Lisäksi täytyi jokaisen uuden piispan jättää ensimäisen vuoden tulot paavin istuimelle. Jos kirkollinen virka oli avoinna, niin tulivat sen tulot suorastaan paaville, mikä olikin varsin arvokas rahallinen lisätulo, vallankin — jos vielä viivytettiin virantäyttämistä. Piispan kuoltua lankesi kaikki hänen irtain omaisuutensa paaville. Jos tähän lisäksi laskee — paitsi lukuisia muita riistämiskeinoja — ne ylimääräiset maksut, jotka tulivat oikeudesta saada yhdistää useampia virkoja yhteen sekä suunnaton aneiden ja kaikenmoisten vapautuksien kauppaaminen, kaikki korkeimman määrän mukaan, niin saa aavistuksen, minkä kuorman sellainen nylkeminen vihdoin vieritti askel askeleelta kansan pohjakerrosten kannettavaksi.
Jyrkästi katolilainen historiankirjottaja Ratzinger huomauttaa, kuinka useat Saksan hiippakunnat olivat tähän aikaan velassa Italian pankkiireille, jotka käyttivät paavin apua nylkeäkseen Saksan kirkkoa. Ellei piispa tahtonut täsmälleen suorittaa maksujaan, hankkivat nämä paavin määräyksen, jossa käskettiin piispan maksamaan, jos tahtoi välttää virastaerottamista ja pannaanpanoa.
Mutta se ei tyydyttänyt paaveja. Johan XXII, joka v. 1316 tuli paaviksi, julisti, että keisarin kuoleman jälkeen hänen valtansa siirtyisi paaville, että tämä, Ranskan orja, tulisi Saksan yliherraksi. Tuollaista ei kuitenkaan keisari, jos hän yleensä tahtoi olla keisari, voinut sallia määrättävän. Vasten tahtoaan ja epäröiden ryhtyi keisari taisteluun, joka siis nyt koski kokonaan toista asiaa kuin Hohenstaufien taistelu aikaisemmin keski-ajalla. Ei ollut enään kysymys Italian herruudesta ja riistämisestä, nyt tuli puolustaa Saksan itsenäisyyttä paavin vaatimuksia vastaan.
Tässä taistelussa asettuivat ruhtinaat ja korkeampi aatelisto enimmäkseen paavin puolelle heikontaakseen omaksi edukseen keisarin valtaa. Sitävastoin ne ainekset, joita uhkasi ruhtinasten kasvava yksinvalta, keräytyivät keisarin ympärille. Niin tekivät ennenkaikkea vapaat kaupungit, jotka koko ajan olivat keisarin voimakkaimpina ja luotettavimpina liittolaisina paavia vastaan. Korkeampi aatelisto sitä vastoin yleensä taipui paavin puolelle. Joskus oli tosin paavin julkeus niin suuri, että yksin ruhtinaatkin rupesivat tekemään sille vastarintaa. Mutta yleensä he kumminkin pitivät keisaria lähimpänä vastustajanaan ja auttoivat paavia hänen pyrkimyksissään keisarin vallan heikontamiseksi ja kukistamiseksi.
Hän julisti keisarin pannaan, mutta kaupungit nauroivat sellaista. "Maallikot halveksivat tähän aikaan suuresti pappeja, ja juutalaisiakin pidettiin näitä parempina", sanotaan muutamassa sen ajan kronikassa. Strassburgista karkotettiin ne papit, jotka paavin käskyä totellen keskeyttivät jumalanpalvelusten harjottamisen. Konstanzissa antoi maistraatti samallaisessa tapauksessa hengellisille ajatusaikaa, ja kun tämä oli kulunut, täytyi kaikkien, jotka eivät tahtoneet toimittaa virkaansa, jättää kaupunki. Reutlingenissä antoi kaupunginneuvosto julkisesti kuuluttaa, ettei kukaan 15 punnan sakon uhalla saanut pitää huoneessaan sellaista pappia, joka totteli paavia. Regensburgissa pakotettiin nälällä papit toimittamaan jumalanpalvelusta. Nürnbergissä, missä kaupungin ylimykset jonkun aikaa olivat olleet paavin puolella, joutuivat he lopulta ammattikuntien kanssa julkitaisteluun, joka päättyi vanhojen sukujen ja pappien kukistumisella, jonka jälkeen kaupunki liittyi pannaan julistettuun keisariin. Yleensä olivat kaikki Saksan kaupungit, joissa ylimykset eivät olleet vallassa, Rooman ehdottomia vastustajia ja Ludvigin uskollisia kannattajia.