Sellaisten olosuhteitten vallitessa beghardilainen kerettiläisyys luonnollisesti menestyi mainiosti. Kaikkialla Saksassa kaikui kehotuksia taisteluun paavia vastaan, ja porvarit ja keisarin puoluelaiset lausuivat jokaisen tervetulleeksi, joka vain yhtyi tähän huutoon.
"Keisari Ludvig", sanotaan muutamassa vanhassa fransiskanien aikakirjassa, "asetteli kerettiläisiä korkeimpiin kunniapaikkoihin, ja heidän rikostensa rankaisemattomuus lisäsi muittenkin kiukkua ja uhmaa, ja vähimmänkin tosi- tai tekosyyn nojalla luovuttiin paavista ja katoliselle asialle suureksi vahingoksi lisättiin 'veljien' (beghardien) lahkoa, niin että nämä häpeämättömästi uskalsivat tulla esiin piilopaikoistaan ja hyväksyä kaiken sen, mitä Ludvig ja Petrus Corbarius (jonka Ludvig oli nimittänyt vastapaaviksi Nikolaus V:nnen nimellä) tekivät".
Myöskin ulkomaiset kerettiläiset, jotka pakenivat Saksaan, saivat turvaa Ludvigilta. 1324 merkitsi Johan XXII keisarin eräässä bullassaan sellaisten ihmisten suojelijaksi ja suosijaksi, jotka oli todistettu kerettiläisiksi, vallankin lombardilaisten kerettiläisten, jolla nimellä kai tarkotetaan valdolaisia ja apostolisia veljiä.
Mutta keisari Ludvig otti kommunistisenkin aatteen palvelukseensa, ei kumminkaan beghardilaisessa, vaan vaarattomammassa fransiskanilaisessa muodossa. Olemme jo ennemmin viitanneet siihen taisteluun, joka fransiskanien kesken oli syntynyt kysymyksestä saako heidän munkkikuntansa hankkia omaisuutta vaiko ei. Sitten kun paavi Innosentius IV (1245) oli asettunut fransiskanien omaisuushalullisen ryhmän puolelle, asettui jyrkempi suunta yhä vihamielisempään suhteeseen paavinvaltaan. Riita jyrkempien fransiskanien, spiritualien tai fratisellien, välillä tuli äkkiluontoisemmaksi, kun Johan XXII, Ludvigin vastustaja, selitti heidän oppinsa, että Kristuksella ja hänen opetuslapsillaan olisi ollut omaisuutta, kerettiläiseksi, sitten kun v. 1317 inkvisitsioni jo oli alkanut tehdä työtänsä heidän keskuudessaan. Panipa paavi v. 1328 yksinpä munkkikunnan kenraalin viralta, kun tämä asettui jyrkimmän suunnan puolelle. Ankarammat fransiskanit asettuivat nyt kokonaan Ludvigin puolelle ja tulivat hänen innokkaimmiksi puoluelaisikseen. Vieläpä keisari v. 1328 valitutti heidän riveistään yllämainitun Petrus Corbariuksen vastapaaviksi Avignonin paaville, tosin vain jättääkseen hänet taas pian pulaan. Nikolaus nöyrtyi jo v. 1330 Avignonin paavin alle ja vannoi katuvaisena luopuvansa kaikesta "harhauskostaan".
Tämä keisarin juhdan kohtalo osotti jo, mikä loppu tulisi paavin ja keisarin väliselle riidalle. Jälkimäinen joutuisi tappiolle.
III. Katolinen reaktsioni Kaarle IV:nnen aikana.
Saksan keisarivallan heikkous oli syynä siihenkin, että valtakunnan rajamaat, kuten Sveitsi ja Alamaat, tähän aikaan tekivät itsensä itsenäisiksi. Myöskin Böhmi vapautui yhä enemmän Saksan valtakunnasta. Sen ruhtinaat hakivat turvansa valtakunnan valtaa vastaan Ranskan kuninkaista, joihin he sukulaisuutensa ja Ranskan hovissa saamansa kasvatuksen kautta olivat läheisessä suhteessa.
Böhmin ruhtinaasta, kuningas Johanin pojasta Kaarlesta, sai paavi Klemens VI sopivan ehdokkaan Saksan keisariksi. Hän vaati nyt saksalaisia valitsemaan uuden keisarin silloisen pannaan pannun Ludvigin sijaan, ja pappiensa ja täysinäisten rahakukkaroittensa avulla Kaarle saikin Saksasta puolelleen neljä vaaliruhtinasta, jotka hänet v. 1346 valitsivatkin keisariksi. Hänen voittonsa kävi sitäkin helpommaksi, kun Ludvig kuoli samana vuonna, ennenkuin taistelu oli ehtinyt oikein vakavasti alkaakaan.
Kaarle ei ollut mikään tunnepolikoitsija. Ranskassa ja Italiassa hän oli perusteellisesti oppinut uudemman valtiotaidon ja käsitti myöskin senvuoksi sangen hyvin, ettei hänen valtansa tukena ollut suinkaan keisarikruunu, vaan hänen omat perintömaansa. Ennen kaikkea huolehti hän Böhmistä. Keisarinkruunusta koetti hän saada mahdollisimman paljon voittoa, mutta hän varoi kuitenkin, sen vuoksi rupeamasta taisteluun, uhraamasta jotakin. Mutta se, mitä keisarillisesta arvosta vielä oli jälellä, näytti hänestä ehdottomasti riippuvan paavillisen kirkon arvosta! Keisari ja paavi olivat pakotettuja käymään käsi kädessä, minkä seikan Kaarlelle tekivät sangen helpoksi hänen personalliset taipumuksensa ja suhteensa.
Niin tuli Kaarlesta "pappikeisari", joksi italialaiset häntä kutsuivat, kaikkien sellaisten paavin vaatimusten innokas puolustaja, jotka eivät vain koskeneet hänen omaa valtaansa. Eniten saivat tästä luonnollisesti kärsiä kansanvaltaiset ja samalla myöskin kommunistiset kerettiläiset. Ludvigin hallitessa kaikki vainot beghardeja vastaan olivat Saksassa melkein vallan lakanneet tai ainakin käyneet tehottomiksi. Nyt koitti heille taasen veristen vainojen aika.