Jo v. 1348 alkoi vainoaminen, mutta vielä pahemmaksi se tuli vuosisadan viimeisellä kolmanneksella, kun kerettiläisyys leimahti ilmi Englannissa, kuten kohta saamme nähdä, ja saattoi roomalaisen kirkon vimmaan ja raivoon. Kaarle julkaisi säädöksen toisensa perästä beghardeja vastaan. Saksaan paavi lähetti v. 1367 kaksi inkvisitoria, mutta ne saivat pian liiaksi työtä. Keisari antoi heille v. 1369 erityisen Luccassa kesäkuun 10 p:nä 1369 allekirjotetun valtakirjan, joka antoi heille erikoisia valtuuksia. V. 1372 paavi lähetti heille avuksi vielä viisi miestä. Kaikkialla loimusivat nyt kerettiläisroviot, ja kerettiläisiä poltettiin sadottain.
Bonifasius IX kokosi v. 1394 kaikki paavin siihen asti antamat määräykset kerettiläisten hävittämiseksi erityiseen julistuskirjaan, ottaen samalla huomioon keisarin julkaisemat. Hän mainitsee tässä Saksan inkvisitorien kertomuksia kerettiläisistä, joita kansa nimitti beghardeiksi, lollhardeiksi ja svestrioneiksi ja jotka itse sanovat itseään "köyhiksi" ja "veljiksi". Hän valittelee, että tämä kerettiläisyys on pysynyt yli sata vuotta vallalla, ilman että sitä on voitu hävittää, vaikka ei oltu säästetty rovioitakaan. Mutta nyt vihdoinkin piti tehtämän loppu kerettiläisyydestä.
Seuraavana vuonna muuan inkvisitori sitte riemuiten ilmottaakin, että hänen oli onnistunut voittaa kerettiläisyys. Mutta jo v. 1399 huomasi Bonifasius olevansa pakotettu lisäämään inkvisitorien lukua kuudella.
Olosuhteet toivat beghardeille yhä uusia kannattajia, mutta verinen vainoominen painoi heidät täydellisesti merkityksettömiksi.
Julkinen esiintyminen, itsenäinen beghardilaisuus katosi täydellisesti. Olemme jo nähneet, että ensimäiset vainot 13:nnella vuosisadalla saattoivat suuren osan maltillisista beghardeista yhtymään kerjäläismunkkikuntiin. Nyt tämä kehitys suoriutui loppuun. Begharditalot osaksi muuttuivat luostareiksi, tavallisesti fransiskaniluostareiksi, osaksi säilyttivät vanhan nimensä, vaikka olivatkin täydellisesti asettuneet munkkiuden kannalle. Paavi Nikolaus V otti ne v. 1453 julkisesti kirkon helmaan ja antoi niille samat oikeudet kuin fransiskanien tertsiareillakin oli.
Salaisia seurakuntia ei voitu täydellisesti hävittää eikä saattaa alistumaan. Mutta koko heidän sankarimaisuutensa ja heidän uhrautuvaisuutensa ei kyennyt kokonaisena vuosisatana vaikuttamaan muuta kuin tuottamaan loppumattoman sarjan marttyyrejä.
Saksassa ei voinut yleensä mikään kerettiläinen, eikä siis myöskään mikään kommunistinen vastustusliike uudelleen kohottaa päätänsä ennenkuin aika oli synnyttänyt uuden suuren ristiriidan paavin ja maallisen vallan välille. Ja sellainen saattoi tulla kysymykseen vasta sitten, kun melkoinen osa Saksan ruhtinaita oli tullut kyllin vahvaksi ryhtymään taisteluun sekä keisaria että paavia vastaan.
Ludvig IV:nnen kuolemasta suureen saksalaiseen uskonpuhdistukseen oli kerettiläisyydellä Europassa vain kaksi turvapaikkaa: ensin Englanti ja sitten, ihmeellistä kyllä, Böhmi, juuri se maa, jonka hallitsijoista katolinen taantumus Saksassa oli lähtenyt.
V LUKU.
Englannin lollhardit.