I. Wiclifiläinen liike.
Lähinnä Saksaa oli Englanti se valtio, johonka Avignonin riistämishaluiset paavit etupäässä loivat himokkaat katseensa.
Oli ollut aika, jolloin ei mikään muu maa ollut pyhälle isälle nöyrempi ja hänen riistämiselleen tahdottomammin alttiina kuin Englanti. 13:nnen vuosisadan alussa oli Englannin kuningasvalta joutunut täydelliseen riippuvaisuuteen paavista. Englannin kuninkaan Johan Maattoman täytyi v. 1213 ottaa paavilta kruununsa lääniksi ja suostua maksamaan siitä paaville vuosittain 1,000 puntaa hopeata. Siitä alkaen oli Englannin riistäminen yhä kasvanut. Vielä Edvard III:nnen aikana, 1300-luvulla, valitteli parlamentti, että vuotuiset maksut paaville olivat viisi kertaa suuremmat kuin kuninkaalle menevät.
Siihen aikaan kohosi kumminkin jo Englannissa, samoin kuin muuallakin, valtion keskusvalta niin, että saattoi ei vain menestyksellä taistella paavinvaltaa vastaan, vaan myöskin ajatella jo kirkollisen herruus- ja riistämisjärjestön vallottamista käytettäväksi omiin tarkotuksiin. Sanomme tahallamme "valtion keskusvalta", emmekä yksinvalta, sillä kuninkuutta rajottavat jo kaikkialla feudalisessa Europassa säätyeduskunnat, valtiosäädyt, suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Säätyjen ja kuninkuuden väliset voimasuhteet vaihtelivat suuresti, riippuen paikasta ja ajasta. Tapaamme valtiosäätyjä, jotka olivat pelkkiä myöntökoneistoja, ja kuninkaita, jotka olivat valtiosäätyjen tahdottomia aseita. Mutta millainen olikin suhde molempien keskusvaltojen välillä, kaikkialla alkoi silloin keskusvalta tulla voimakkaammaksi kuin valtakunnan eri perusosat, — kaikkialla paitsi Saksassa.
Neljännellätoista vuosisadalla olivat kuningas ja parlamentti
Englannissa tulleet kyllin voimakkaiksi ryhtyäkseen vastustamaan
paavin vaatimuksia. Mutta ne olivat juuri siihen aikaan huikeimmillaan.
Riita kirkon ja valtion välillä tuli mahdottomaksi välttää.
Vastakohdat tulivat yhä suuremmiksi Ranskaa vastaan käydyn satavuotisen sodan aikana (1339-1456). Tämän sodan tekosyynä oli vallanperimystä koskeva kysymys. Mutta sen tosisyyt olivat syvemmät ja tekivät siitä kansallissodan, s.o. sellaisen, joka suuressa määrin koski kansan määräävien luokkien etuja.
Koko kristillisgermanilaisen aatelin alueella näemme sen ryöstönhimon kasvavan 13:nnella ja 14:nnella vuosisadalla. Tavaratuotannon ja tavarakaupan vilkastuessa kasvavat sen tarpeet, joita sen oma ja sen talonpoikien luonnontalous tyydytti yhä vähemmän. Aatelisto oli sen vuoksi yhä enemmän pakotettu käyttämään hyväkseen erikoisia taitojaan parantaakseen raha-asioitaan. Mutta nämä taidot koskivat vain tappelun alaa, ja hän voi saada niistä voittoa vain siten, että hän omin neuvoin tai muiden palveluksessa koetti auttaa voimakkaampaa oikeuksiinsa, se on saaliille.
Saksassa, jossa ei ollut mitään voimakasta keskusvaltaa, joka olisi käyttänyt ritariston ryöstöhalua ulkomaiseen sotaan, johti ristiretkien ja roomanretkien — jotka nekin kaiken kaikkiaan olivat olleet vain ryöstöretkiä — lakkaaminen siihen, että ritarit käänsivät aseensa oman maan kansalaisia ja talonpoikia vastaan ja, ellei se riittänyt, pyrkivät raatelemaan toisiaan kuin nälkäiset sudet. Porvariston ja aatelin välille syntyi mitä katkerin vastakkaisuus.
Toisin olivat asiat Englannissa. Siellä oli keskusvalta kyllin voimakas, voidakseen uskaltaa ryhtyä sotaan ranskalaista naapuriaan vastaan. Päinvastoin kuin Ranskassa, kävivät täällä porvariston ja aatelin edut yhteen. Molemmilla oli Englannissa silloin — ja myöhemminkin — paljon enempi yhteisiä etuja kuin esim. Saksassa.
Yhteiset edut koskivat vallankin kauppaa Alankomaiden kanssa. Sen kukoistava villateollisuus sai, kuten tiedämme, raaka-aineensa pääasiallisesti Englannista. Sen menestys koski sekä Englannin maanomistajia, joiden lampaat antoivat villaa, että kauppamiehiä, jotka välittivät kauppaa, ja kuningasta, jolla oli parhaat tulonsa villan vientitullista. Jo v. 1279 muutamat englantilaiset paroonit selittivät anomusesityksessään Edvard I:selle, että villa antoi heille puolet heidän maansa tuloista. Vanhin englantilainen vientitilasto on vuodelta 1354. Viennin koko arvo nousi silloin noin 5 miljoonaan markkaan, ja villan osalle tuli siitä lähes 90 %. Vientitullit tuottivat noin 1 7/8 miljoonaa, ja ne saatiin melkein yksinomaan villasta.