Rikkaat alamaalaiset kaupungit houkuttelivat Ranskan kuninkaan ja aateliston ryöstönhimoa, ja heikolta Saksan keisarilta ei ollut mitään tehokasta apua odotettavissa. Sellaisen saivat he sitä vastoin Englannista. Hyvin mielellään Englannin aatelisto, joka oli yhtä ryöstönhaluinen kuin ranskalainenkin, oli tähän suostuvainen, se kun tarjosi heille tilaisuuden rikkaan taloudellisesti Englantia edistyneemmän Ranskan ryöstämiseen. Raaempi maa koki siihen aikaan aina ryöstää toista, taloudellisesti edistyneempää maata, näin tekivät ranskalaiset alamaalaisille, englantilaiset ranskalaisille, skotlantilaiset englantilaisille.
Muuan englantilainen kronikankirjottaja kertoo, että Brecyn taistelun jälkeen Ranskan pohjoisia maakuntia ryöstettiin siinä määrin, että ryöstetyt rikkaudet muuttivat kokonaan englantilaisten elämänlaadun ja tavat.
Mutta aatelisto on aina osannut paremmin ryöstää kuin säilyttää saalistaan. Porvarit osasivat houkutella aarteet heiltä, ja heidän käsissään käytettiin ne teollisuuden ja kaupan edistämiseksi.
Vieläpä talonpojillekin, jotka pääasiallisesti saivatkin kantaa sodan rasitukset, oli siitä myöskin muutamia etuja. He saivat rauhassa kaupita villansa Alankomaihin, heidän sotilaiksi liikenevät poikansa toivat kotiin palkkansa ja rikkaan saaliin, eikä — mikä ei suinkaan ollut vähäinen asia — aatelisto voinut harjottaa väkivaltaa omassa maassa niinkuin Saksan ja vielä enemmän Ranskan aateli teki tappioittensa jälkeen, joita ulkomainen vihollinen oli sille tuottanut.
Ei ihme, että Englannissa sota Ranskaa vastaan tuli kansallisasiaksi, johon koko kansa mitä innokkaimmin otti osaa. Ja selvää on, että juuri Englannin 1300-luvulla täytyi joutua jyrkkään ristiriitaan paavinvallan kanssa. Paavi oli valtakunnan vihollisen ase ja liittolainen, paavin tukeminen oli maankavallusta, häntä vastaan taisteleminen ylevintä isänmaallisuutta.
Tämä mieliala johti parlamentin pienentämään niitä rahamaksuja, joita Englanti suoritti paaville — muun muassa lakkautettiin v. 1366. tuo ennen mainittu vero, 1,000 puntaa hopeata. Mutta moni tahtoi mennä pitemmälle ja poistaa kokonaan paavin ylivallan. Kerettiläisyys, joka oli murrettu Italiassa ja Ranskassa ja jota Saksassa kovasti vainottiin Kaarle IV:nnen noustua valtaistuimelle, menestyi 1300-luvun jälkimäisellä puoliskolla hauskasti Kanavan toisella puolella.
Vasta Englannissa tuli ensi kerran paavinvallan vastustaminen mahtavan valtakunnan kansalliskysymykseksi, johon porvarit ja talonpojat, kuninkuus ja ylempi ja alempi aatelisto sekä suuri osa pappeja olivat innostuneet. Niin tuli Englanti ensimäiseksi valtioksi, missä uskonpuhdistuksen aatteet saivat selvän, voipa sanoa tieteellisen muodon.
Tämän paavivihollisen suunnan etevin henkinen päämies oli John Wiclif, oppinut, ensin pappi, sittemmin Oxfordin yliopiston professori. Kuinka jyrkästi ja terävästi hän esiintyikin, varoi Wiclif kuitenkin menemästä niiden rajojen ylitse, joita hallitsevien luokkien edut asettivat hänen tielleen. Lähtien alkukristillisyydestä ihanteli Wiclif Kristuksen köyhyyttä ja asetti sen vastakohdaksi hänen seuraajiensa rikkauden, loiston ja ylimielisyyden. Hän vaati heiltä saamaa köyhyyttä, samallaista maallisen omaisuuden jakamista, jota Kristus oli vaatinut rikkaalta nuorukaiselta, joka tahtoi päästä hänen oppilaakseen. Mutta näillä Kristuksen seuraajilla hän ei tarkottanut koko kristikuntaa, vaan vain papiston jäseniä, ainoastaan pappien omaisuus piti pakkoluovutettaman. Tämä oppi sopi oivallisesti kuninkuuden ja suurien maaruhtinaiden etuihin, jotka kumpikin, jos niin kävisi, saisivat jakaa kirkon omaisuuden. Wiclifiläisen kerettiläisyyden tarkotuksena oli yksinkertaisesti saattaa kirkon riistämis- ja hallitsemiskeinot ulkomaisen, maalle vihollismielisen paavin käsistä oman maan kuninkaan ja ylimystön käsiin.
Wiclif saikin suojaa korkeamman aateliston etevimmiltä miehiltä, muiden muassa Northumberlandin kreiviltä Percyltä ja Lancasterin herttualta Johanilta, Richard II:sen sedältä, joka tämän (v. 1377) noustua 11-vuotiaana hallitusistuimelle mitä suurimmassa määrin vaikutti häneen.
II. Lollhardilaisuus.