Kun on jotenkin vaikeata samalla imarrella ruhtinaita ja kansaa, saanemme kait otaksua, että Walsingham on tässä tarkottanut kerjäläismunkkien molempia suuntia, omaisuushaluista, joka imartelee rikkaita, ja omaisuusvihollista, joka "kiihottaa" kansaa.
Tosiasia on, että kerjäläismunkkeja, varsinkin fransiskaneja, sorretut luokat pitivät suuressa arvossa. Vuoden 1381 kapinan aikana, josta kohta puhumme, hävitettiin monta palatsia, mutta kerjäläismunkkien luostareita sitä vastoin säästettiin. Muuan kapinanjohtaja, Jack Straw, julisti nimenomaan että kerjäläismunkit olivat hengellisistä ainoat, joita piti säästää.
John Ball saarnasi enimmäkseen Essexissä ja Norfolkissa, vaikka hänen aikalaisensa Froissart kutsuu häntä "Kentin hulluksi papiksi". Hän alkoi kiihotuksensa noin v. 1356, ja veti pian puoleensa hengellisten ja maallisten viranomaisten huomion. Sekä Canterburyn arkkipiispa että Norwichin piispa julistivat hänet pannaan, ja kuningas Edvard III vangitutti hänet, mutta kun hän pääsi vapaaksi, alkoi hän uudelleen saarnata. Pannanalaisena ei hän enään voinut käyttää kirkkoja, vaan saarnasi toreilla ja kirkkomailla.
Froissart on julaissut yhden hänen puheistaan, jonka todenperäisyyttä tosin emme voi taata. Puhe on seuraava:
"Rakkaat ystävät, täällä Englannissa ei saada ennen parannusta aikaan, ennenkuin omaisuus tulee yhteiseksi eikä ole orjia eikä aatelismiehiä, ennen kuin me kaikki olemme tasa-arvoisia eikä herrat ole sen suuremmanarvoisia kuin mekään. Kuinka he meitä kohtelevat? Miksi pitävät he meitä orjuudessa? Me polveudumme kaikki samoista esivanhemmista Aatamista ja Eevasta. Millä voivat herrat todistaa, että he ovat parempia kuin me? Kenties sillä, että me teemme työtä ja kokoomme sen, minkä he hävittävät? He pitävät samettia, silkkiä ja turkiksia, me olemme puetut viheliäiseen liinaan. Heillä on viiniä, mausteita ja leivoksia, meillä on riisiä ja juomanamme paljas vesi. Heidän osanaan on vetelehtiminen ihanissa linnoissa, meidän taasen huoli ja työ, sade ja myrsky ulkona, ja kuitenkin he juuri meidän työstämme saavat loistonsa. Meitä sanotaan palvelijoiksi ja meitä lyödään, jos emme heti toimita kaikkea, mitä he käskevät, eikä meillä ole kuningasta, joka tahtoisi meitä kuulla ja auttaa meitä oikeuksiimme. Mutta meidän kuninkaamme on nuori, menkäämme hänen luokseen, esittäkäämme hänelle orjuutemme ja näyttäkäämme hänelle, että siitä täytyy tulla loppu, muuten on meidän pakko itse hankkia itsellemme apu. Jos me yhdistyneinä käymme hänen luokseen, niin kaikki, joita kutsutaan palvelijoiksi ja joita painaa orjuus, seuraavat meitä saavuttaakseen vapauden. Kun kuningas saa nähdä meidät, hän hyväntahtoisesti antaa meille jotakin, tai sitten autamme itseämme muulla tavalla."
"Niin puhui Ball", lisää Froissart, hovilainen. "Arkkipiispa panetti hänet salpojen taakse pariksi kuukaudeksi, mutta parempi olisi ollut, jos hän olisi hänet surmannut."
Tämä koeteltu keino olisi tuskin paljoakaan auttanut, sillä Ball oli vain yksi niitä monia kiihottajia, jotka toimivat samaan suuntaan, mutta joiden nimet eivät ole säilyneet meidän päiviimme saakka.
Voimakkaan sysäyksen lollhardilaisliikkeelle antoi Wiclifin esiintyminen noin v. 1360. Wiclif itse oli kaikkea muuta kuin kommunisti; hän turvautui etupäässä korkeampaan aatelistoon, joka oli vihamielinen alemmille kansanluokille. Mutta hän sodanjulistuksellansa sen ajan korkeinta auktoritetia vastaan ei olisi saavuttanut menestystä, ellei hän olisi saattanut koko kansaa liikkeesen ja tehnyt sitä helpommaksi uusien aatteiden saavuttaa. Ja jonkun aikaa ei liene varsin karsaasti katseltu sitä, että alemmat luokat auttoivat taistelussa Roomaa vastaan.
Mutta pian tuli tämä uusi liittolainen ei ainoastaan epämukavaksi vaan suorastaan mitä suurimmassa määrin vaaralliseksi. Lollhardiliike sai nimittäin valtavaa voimaa sulautumalla yhteen työtätekevien luokkien silloin taistelukuntoisimman ja voimakkaimman osan, talonpoikien, kanssa. Kävi samoin, kuin olemme nähneet tapahtuneen Dolcinon kapinassa, ja tulemme näkemään, kun ehdimme hussilaisiin ja Saksan talonpoikaissotaan.
III. Talonpoikaissota u. 1381.