Me olemme Dolcinon kapinasta puhuessamme huomauttaneet, että talonpoikien tila yleensä oli parantumassa 1200-luvulta 1400-luvulle.
Ranskassa tuo pitkä, onneton sota vaikutti sen, että asiat kääntyivät päinvastaiselle kannalle. Se antoi tämän maan talonpojat alttiiksi Englantilaisten ryöstöjoukkojen rosvoamiselle. Mutta samaan aikaan oli Ranskan tappiolle joutuneen aateliston ainoana keinona nylkeä entistä enemmän talonpoikiaan ja heikompia kaupunkeja.
Kurjuus nousi vihdoin niin korkealle, että epätoivo puhkesi ilmi toukokuussa 1358 Isle de Francen maakunnassa (Parisin ympäristössä). Ranskassa niin tavallisen talonpoikien haukkumanimen Jacques, Jaakko, mukaan kutsutaan tätä talonpoikaiskapinaa "jacquerie'ksi" (lue: shakörii).
Nälkäännääntyvien kapinan puhjetessa katosi kokonaan kansallinen riita englantilaisten ja ranskalaisten väliltä, samoin kuin lähes 200 vuotta jälkeenpäin Saksan talonpoikaissodan aikana hävisi katolilaisten ja luterilaisten välillä vallinnut uskonnollinen eripuraisuus. Molempien kansakuntien ritariston yhtyneet voimat tukahuttivat helposti kapinan hirvittävään verilöylyyn. Ratkaisu tapahtui Meaux-kaupungissa, joka silloin kuului englantilaisille, ja jonka asukkaat olivat päästäneet kaupunkiin 9,000 mieheen nousevan talonpoikaisjoukon. Kuusikymmentä (!) ritaria hyökkäsi aseettomien talonpoikien kimppuun ja teurasti heitä kuin lampaita. He tappoivat niin kauan, että he siihen kokonaan kyllästyivät, kertoo tuo yllämainittu Froissart. Hän selittää aivan tyytyväisenä, vaikeroittuaan tavattomasti sitä, että talonpojat olivat kostaneet muutamille aatelismiehille, että enemmän kuin seitsemän tuhatta talonpoikaa surmattiin tässä tilaisuudessa. Sitte ritarit lopettivat päivän polttamalla Meauxkaupungin ja kaikki sen asukkaat, koska nämä olivat pitäneet yhtä "jacquiersien" kanssa.
Tällä oli kapinan voima murrettu. Jälellä olevat talonpoikaisjoukot tuhottiin, missä vaan heitä tavattiin, ja tuloksena oli se, että Ranskan maalaisväestö joutui vielä kovempaan orjuuteen.
Samaan tapaan kuvataan yleensä Englannin talonpoikien kapinaa, joka oli kaksi vuosikymmentä jälkeenpäin. Mutta me uskomme, että on vakuuttavasti todistettu (Thorold Roggers jo ennen mainitussa teoksessaan), että Englannin talonpoikaissodan luonne oli kokonaan toinen.
Englantiin nähden sota vaikutti siten, että se vahvisti ajan yleistä pyrkimystä talonpoikien aseman parantamiseksi. Maaorjuus alkoi hävitä, ja päivätyö vaihdettiin rahaveroksi. Tästä johtui se, että suuret maanomistajat olivat pakotettuja hankkimaan maaorjien tilalle toista työvoimaa, palkkatyömiehiä. Mutta 1300-luvulla ei ollut vielä maalla mitään mainittavaa köyhälistöväestöä. Maanviljelyksen palkkatyöläiset olivat osaksi talonpoikia, jotka käyttivät joutoaikansa tehdäkseen ansiotyötä suurtilanomistajille, osaksi kuuluivat he itsenäiseen, verraten, ja itsessäänkin, vähälukuiseen varsinaisten palkkatyöläisten luokkaan. Nämä viimeksimainitutkin olivat itseasiassa itsenäisiä talonpoikia, sillä paitsi palkkaansa saivat he myöskin maata tupansa läheltä viljelykseen. Heillä oli myöskin, kuten varsinaisilla talonpojilla, nautinto-oikeus yhteismaahan, jolla heidän karjansa kävi laitumella ja josta he samalla saivat polttoainetta, puita, turvetta j.n.e. Tästä tilasta oli maanomistajalle (tai hänen taloutensa vuokraajalle) se epämiellyttävä seuraus, että hänen täytyi maksaa kovin korkeita palkkoja, mikä melkoisessa määrässä vähensi hänen maankorkoaan. Suurin osa alempaa aatelistoa joutui senvuoksi rahallisesti rappiolle.
Maanomistajien tila tuli vielä huonommaksi senjälkeen kun suuri rutto, jota kutsuttiin "mustaksi surmaksi", v. 1348 alkoi hävitysretkensä koko Europassa ja raivosi monin ottein pari vuosikymmentä surmaten koko maanosassamme kaikkiaan noin 25 miljoonaa ihmistä. Ranskassa lisäsi tämä rutto maalaisväestön kurjuutta, Englannissa tuli se sen vapautumisen keinoksi. Rutolla oli kyllä samallainen hyväävaikuttava ominaisuus, jollainen sellaisilla kulkutaudeilla on osottautunut olevan uusimpanakin aikana: se raivosi etupäässä köyhemmissä luokissa ja säästi rikkaita.[25] Mutta ikävä kyllä ei sivistys ollut vielä silloin ehtinyt niin pitkälle, että käyttämätöntä työvoimaa olisi ollut kaduilta saatavissa. Ruton jälkeen palkat korkenivat tavattomasti, ja valitus maanomistajien keskuudessa kävi varsin suureksi. Kuningas Edvard III riensi jo v. 1349 antamaan määräyksen, joka velvotti kunkin maanviljelystyömiehen ja rengin ottamaan vastaan sen työn, joka hänelle tarjottiin ja vissistä palkasta, jota ei saanut korottaa, ja määrätyksi työajaksi, jota ei saanut muuttaa — muuten tuli rangaistus sekä sille, joka antoi liian korkean palkan, että sille, joka otti sen vastaan.
Tämä maanomistajiensuojeluslaki, joka määräsi korkeimman palkan ja lyhimmän työajan, jäi kuitenkin tehottomaksi, samoin sen seuraajat vuosilta 1350 ja 1360, sillä ne eivät voineet hankkia köyhälistömäärää, joka olisi ollut tarpeen, muodostaakseen työvoiman hinnan hoviherrojen tarpeiden mukaiseksi.
Ranskan kanssa käyty sota, joka vei niin paljon työvoimaa palkkasotureiksi, ei suinkaan vaikuttanut helpottavasti hoviherrojen työväen kysymykseen. Mutta toiselta puolen oli juuri hoviherrojen "hätätila" heille kiihottimena peittämään vajauksen kassassaan hyväpalkkaisella sotapalveluksella ja Ranskaan tehdyillä uusilla ryöstöretkillä, ja se olikin pääsyynä siihen, että sota venyi loppumattomiin, ja pääsyynä siihen, että kun vihdoin mahtava kansallinen innostus, jonka "Orleansin neitsyt" sai aikaan, karkotti englantilaiset Ranskasta, Englannin aatelisto sekaantui kolmekymmentä vuotta kestäneeseen sisälliseen "valkosten ja punasten ruusujen sotaan".