Toiselta puolen täytyi tämän "hätätilan" tehdä hoviherrojen joukossa wiclifin uskonpuhdistuksen aatteet, se on itse asiassa sen vaatimuksen, että kirkon omaisuus olisi pakkoluovutettava heidän hyväkseen, mitä suurimmassa määrin suosituksi.
Kun Edvard III:nnen asetus ei auttanut, koki aatelisto monin paikoin ratkaista "työväenkysymystä" toisella tavalla, nimittäin suoran väkivallan avulla, palauttamalla maaorjuuden, asettaen talonpojat pakkotyöhön heidän tiloillaan.
Se katkeruus, jonka sellainen väkivaltaisuus sai aikaan, oli varsin sopiva maaperä lollhardilaiselle kiihotukselle. Talonpojilla oli kyllä aivan toisia harrastuksia kuin kaupunkien omaisuudettomilla luokilla, mutta heidän vastustajansa olivat samat ja heidän lähin päämääränsä sama: rikkaiden ja heidän valtiomiestensä oikeudenloukkausten lopettaminen. Mitään ei asiaan vaikuttanut se, että toiset rikkaista puhuessa pääasiassa tarkottivat hoviherroja, toiset etupäässä kauppiaita.
Sen kautta että talonpojat liittyivät kaupunkien alempiin luokkiin, kadotti lollhardilaisliike kumminkin varmuuttaan; se lakkasi olemasta puhtaasti kommunistinen liike ja muuttui kansanvaltaiseksi vastustusliikkeeksi, johon sisältyi sangen monenlaisia suuntia. Mutta se voitti tavattomasti voimakkuudessa.
Talonpojat alkoivat järjestyä vastarintaan, muodostivat yhdistyksiä ja kokosivat rahoja. Järjestäjinä olivat etenkin lollhardien "köyhät papit", jotka toivat liikkeeseen yksimielisyyttä ja yhteyttä.
Rikhard II:sen hallituksen alussa kärjistyi talonpoikien ja hoviherrojen välinen vastakkaisuus äärimmilleen. Edvard III:nnen viimeisinä vuosina oli englantilaisilta kadonnut sotaonni. Heidän täytyi v. 1374 tehdä epäedullinen aselepo. Aatelistolla ei ollut nyt mitään muuta keinoa kuin nylkeä talonpoikiaan. Mutta jos herrojen väkivalta kasvoi, niin täytyi sodan lakattua, kun näin monet palkkasoturit taas palasivat aurankurkeen ja lisäsivät sotakuntoisten talonpoikien lukua, myöskin talonpoikien uhkamielisyyden lisääntyä. Yhteentörmäys molempien vihamielisten luokkien välillä tuli pian välttämättömäksi. Talonpoikien täytyi suorastaan nousta kapinaan, sillä hallintovoimat alkoivat toimia kansanliikettä vastaan ja mitä ankarimmin vainota lollhardilaisia agitatoreja. John Ball vangittiin Canterburyn arkkipiispan käskystä. Vangittaessa hän lienee ilmottanut, että hänen 20,000 ystäväänsä pian vapauttaisivat hänet. Ja ennustus toteutui.
Tavallisen esityksen mukaan oli talonpoikaiskapinan puhkeamiseen syynä muuan aivan satunnainen seikka: eräs veronkokooja raiskasi väkisin erään tiilenlyöjän Wat Tylerin tyttären. Tämä kosti lyömällä virkamiehen kuoliaaksi ja kehotti kansaa ryhtymään väkivaltaa väkivallalla vastustamaan.
Mutta itseasiassa puhkesi meteli ilmi useissa paikoin samaan aikaan 10 p:nä kesäk. 1381. Tärkeimmäksi tuli Norfolkin, kutomateollisuuden pääpaikan, sekä Kentin kapina, missä maaorjuus jo oli kokonaan hävinnyt. Kentin kapinaa johtivat Wat Tyler, joka oli taistellut sodassa Ranskaa vastaan ja hyvin perehtynyt sotaan, sekä muuan pappi, Jack Straw. Kapinoitsijat marssivat Lontoota vastaan, vapauttivat tiellä John Ballin vankeudesta ja asettuivat leiriin Lontoon ulkopuolella olevalle Blackheathille, mustalle kankaalle. He kutsuivat kuningasta luokseen. Tämä tulikin laivalla Thems-jokea myöten, mutta ei uskaltanut nousta maalle, vaan palasi kotiin tyhjin toimin. Nyt talonpojat hyökkäsivät kesäk. 12 p:nä Lontooseen, jonka portit heidän kaupunkilaistoverinsa olivat heitä varten pitäneet avoinna. Pääkaupungin alemmat luokat yhtyivät heihin, ja kapinoitsijat kostivat sortajiensa palatseille, kun eivät voineet saada heitä itseään käsiinsä. Niin poltettiin Lancasterin herttuankin palatsi, sillä häntä vihattiin kaikkein eniten. Mutta he eivät ryöstäneet, "ja jos he tapasivat jonkun varastamasta, löivät he hänet heti kuoliaaksi, niinkuin ainakin henkilöt, jotka eivät vihaa mitään pahemmin kuin varkautta".
Nuori, vasta viisitoistavuotias kuningas oli neuvosherrojen, muutamien aatelismiesten ja Canterburyn arkkipiispan kanssa paennut Toweriin, Lontoon linnaan. Turhaan Lontoon lordmajori Walworth kehotti häntä ryhtymään hyökkäykseen kapinoitsijoita vastaan ja lupasi, että kaupungin rikkaat porvarit silloin yhtyisivät hänen joukkoihinsa. Salisburyn kreivi väitti, että kaikki olisi mennyttä, jos kuningas joutuisi tappiolle avoimessa taistelussa, ja tämä mielipide voitti, huolimatta siitä, että kuninkaalla oli käytettävänään 8,000 hyvin varustettua miestä. Pelko oli lamauttanut kokeneetkin soturit. Kapina pysyi täten sotilaallisesti voittamattomana, kuningas päätti ryhtyä keskusteluihin. Tässä on kokonaan toinen kuva nähtävänä kuin se, minkä Ranskan jacquerikapina tarjoo.
Richardilla olikin täysi syy olla myöntyväinen, sillä 14 p:nä kesäkuuta kapinoitsijat hyökkäsivät Toweriin ja surmasivat muun muassa arkkipiispan — saman miehen, joka oli vangituttanut John Ballin — sekä toisiakin hänen vainoojiaan, joita saivat käsiinsä.