Vähää ennen kuningas oli jättänyt tämän linnan ja ryhtyi Mile-Endissä keskustelemaan kapinoitsijain kanssa. He selittivät tahtovansa olla vapaita talonpoikia ja saada vapautensa kirjallisesti tunnustetuksi. Sen ohessa he vaativat aateliston metsästys- ja kalastusoikeuksien sekä muiden samallaisten etujen lakkauttamista. Kuningas myöntyi kaikkeen, mitä he pyysivät, ja selitti olevansa valmis antamaan heti tarpeelliset asiakirjat. Kolmekymmentä kirjuria asetettiin toimimaan sellaista tarkotusta varten.
Täten olivat talonpojat saavuttaneet sen, mitä tahtoivat. Suuri joukko heistä palasi taasen kotiin, johon seikkaan myöskin muonan puute lienee vaikuttanut. Heillä oli vain pieniä varastoja mukanaan ja Froissart kertoo, että jo ennen Lontoon vallonista, Blackheathilla neljäs osa talonpojista oli pakotettu ruuan puutteessa paastoamaan. Mutta suurempi joukko, jota Wat Tyler, Jack Straw ja John Ball johtivat, pysyi vielä paikallaan valvoakseen asiakirjojen valmistumista, ehkäpä myöskin tahtoakseen enempi myönnytyksiä.
Keskustelut uudistettiin seuraavana päivänä. Kapinalliset kohtasivat kuninkaan ja hänen ritarinsa Smithfieldissä. Richard kutsutti Wat Tylerin molempien sotajoukkojen välillä tapahtuvaan keskusteluun, ja tämä noudatti kutsua.
Kun keskustelua pidettiin, lähestyi heitä muuan ritari. Kun Wat Tyler paheksui sitä, käski Richard vangita hänet. Joukko sotamiehiä äskenmainitun lordmajori Wawlorthin johtamina hyökkäsi hänen kimppuunsa ja lukuisien miekkojen lävistämänä kaatui Wat Tyler maahan. Mutta Richard, joka nuoruudestaan huolimatta jo oli täysin perehtynyt kaikkeen siihen kavaluuteen ja teeskentelyyn, jota silloin kutsuttiin valtiotaidoksi, ratsasti hämmästyneitten kapinoitsijoiden luokse, syytti Wat Tylerin olleen petturin, joka oli tahtonut surmata hänet, ja ilmotti että hän itse, kuningas, tästä lähin tahtoisi olla talonpoikien johtaja. Tällaista puhetapaa käyttäen sai hän pysytettyä heidät niin kauaksi aikaa, että Lontoon porvarit ehtivät varustautua ja saapua paikalle. Mutta Richard ei edes silloinkaan uskaltanut väkineen ryhtyä julkitaisteluun. Tyydyttiin siihen, että erotettiin kapinalliset Lontoosta ja että tähän kaupunkiin palautettiin "järjestys". Talonpojat saivat kirjat siitä, että olivat vapaita, jonka jälkeen he niine hyvineen hajaantuivat.
Huonommin kävi kapinan Norfolkissa. Talonpojat vallottivat 11 p:nä kesäk. Norwich'in, mutta sen piispa, Henry Spencer, kokosi pian sotajoukon, hyökkäsi kapinallisten kimppuun ja löi heidät taistelussa, jossa hän omalla kädellään surmasi muutamia. Kaikki vangit hän mestautti, niitten joukossa myös kapinan johtajan, John Littlestreetin. Hurskaalla piispalla oli erityinen ilo personallisesti antaa kuolemaantuomituille uskonnon viimeinen lohdutus.
Pienemmät kapinanyritykset sammuivat suurimmaksi osaksi alkuunsa. Sittenkun talonpojat olivat rauhottuneet, alkoi Richard miettiä, kuinka hän sopivimmin voisi rikkoa "kuninkaan sanansa", jota hän ei koskaan ollut aikonutkaan pitää. Sellainen kuului silloin ajan tapaan.
Uudempi valtiotaito oli vielä kehdossaan, ja valhetta, petosta ja salamurhaa käytettiin silloin rohkeammasti kuin myöhemmin, jolloin kansan arvostelun vuoksi on pidetty tarpeellisena heittää siveellinen peite valtiotaidon konnuuksien ympärille. On tavallista puhua "kuninkaan sanasta" kuin jostakin erikoisen pyhästä ja rikkomattomasta. Mutta 1300-luvusta aina 1600-lukuun asti — vieläpä myöhemminkin — pidettiin sanansapitäväisyyttä ja rehellisyyttä yleensä heikkoutena, jollaiseen suuri hallitsija ei saanut tehdä itseänsä syypääksi.
Niin pian kuin kuningas oli koonnut ympärilleen 40,000 miehen suuruisen sotajoukon — "jommoista Englanti ei ennen milloinkaan ollut nähnyt", kuten muuan aikalainen sanoo — heitti hän naamarin kasvoiltaan ja asetti tuomioistuimia kapinallisten rankaisemiseksi. Essexin miehet lähettivät silloin lähettejä muistuttamaan häntä hänen lupauksistaan. Mutta kun tämä kuninkaallinen poikanen tiesi olevansa suuren sotajoukon ympäröimänä, oli hänen kukonharjansa niin paisunut, että hän vastasi: "Orjia olette olleet ja orjia olette. Te jäätte maaorjuuteenne, mutta ei sellaiseen, jossa tähän saakka olette olleet, vaan vielä tavattoman paljon pahempaan. Sillä niin kauan kun Me elämme ja Jumalan armosta hallitsemme tätä valtakuntaa, tulemme Me käyttämään järkemme, voimamme ja kykymme niin teitä sortaaksemme, että teidän orjuutenne tulee varottavaksi esimerkiksi jälkeläisillenne."
Tämä provakatsioni saavutti tarkotuksensa. Essexin talonpojat tarttuivat vielä kerran aseisiin, mutta täytyen turvautua vain omiin voimiinsa — sillä toiset kreivikunnat pysyivät alallaan —, he pian kukistuivat kuninkaan ylivoiman alle.
Näennäisesti oli "järjestyksen" asia päässyt voitolle. Mutta englantilaiset valtiomiehet eivät voineet salata sitä itseltään, etteivät he olleet kukistaneet pääkapinaa avoimessa taistelussa ja että heidän ainoastaan valheilla, salamurhalla ja arkamaisella hyökkäyksellä oli onnistunut torjua pahin. Kapina ei senvuoksi jäänyt hedelmättömäksi, huolimatta siitä, että se lopuksi näennäisesti kyllä onnistui huonosti. Suuret herrat varoivat niin käyttämästä voittoaan, että he olisivat saaneet koko talonpoikaisluokan uudestaan kapinaan. Englannin talonpoikien vapauttaminen maaorjuudesta jatkui keskeymättä ja ennen vuosisadan loppua se olikin kaiken kaikkiaan loppuun suoritettu.