Wiclifiläisen liikkeen syntyminen oli vakava varotus paavikunnalle. Jos paavit edelleenkin pysyisivät Ranskan aseina, niin he saattaisivat asemansa vaaraan koko muussa Europassa. He rupesivat senvuoksi toivomaan pois Avignonista, Ranskan vankeudesta, Roomaan, missä olivat vähemmän Ranskan vaikutukselle alttiina.
Wiclifiläinen liike osotti myöskin paaveille, miten vaarassa heidän asemansa kirkkoruhtinaina oli. Se kehotti heitä hakemaan varmaa turvaa maallisesta vallasta. Mitä enemmän Englannissa, Ranskassa ja Espanjan eräissä osissa kirkko vapautui paavin herruudesta ja riistämisestä ja joutui ruhtinasten alaisuuteen, sitä tärkeämmäksi kävi paaville hänen maallinen ruhtinaskuntansa, Kirkkovaltio. Myöskin tämän vuoksi oli paavien olo Roomassa välttämätön.
Jos paavilla oli kaikki syy toivoa pääsevänsä Roomaan, niin alkoivat puolestaan italialaiset ikävöidä paavia. "Babylonian vankeus", joksi he kutsuivat paavin Avignonissa asumista, oli heille selvästi osottanut, kuinka tärkeätä oli tälle maalle saada paavi Roomaan, miten suurta vahinkoa hänen poissaolonsa oli tuottanut. Varsinkin Rooma oli kovasti taantunut.
Tuo intohimoinen halu saada paavi palaamaan Roomaan sai suuremmoisen ilmauksen runoilija Petrarcassa. Runoissaan ja kirjeissään hän on loistavin värein kuvannut, kuinka aina siitä asti, kun pyhä istuin muutettiin, paavien palatsit ja pyhimysten alttarit olivat Roomassa vaipuneet köyhyyteen ja likaan, kuinka ikuinen kaupunki oli joutumassa rappiotilaan, niinkuin vaimo, jonka mies on hylännyt, mutta kuinka ne pilvet, jotka nyt peittävät seitsemän kukkulan kaupungin taivaan, sen oikean valtijaan läsnäolo kyllä haihduttaisi. Paavin ikuinen kunnia, Rooman onni ja Italian rauha olisivat seurauksena, jos joku paavi uskaltaisi lähteä Ranskan vankeudesta. Avignonissa täytyi paaviuden sitävastoin luonnonlain välttämättömyydellä vaipua paheisiin ja ylellisyyteen ja saada osakseen koko maailman halveksimisen.[26] Ei kukaan ole ruoskinut paaviutta terävämmin kuin Petrarca, mutta se ei tapahtunut suinkaan vihollisessa mielessä, vaan senvuoksi, että saataisi paavit takaisin Roomaan. Suurena vikana paavinistuimelle hänen mielestään ei ollut suinkaan se, että paavi mitä häpeämättömimmin riisti koko maailmaa, vaan se, että paavit kuluttivat riistämisen hedelmät ei Roomassa, vaan Avignonissa.
Eivät ainoastaan taloudelliset, vaan myöskin valtiolliset syyt kiinnittivät siihen aikaan italialaiset paaviuteen.
Kansallistunteen herääminen on mitä läheisimmästi riippuvainen tavaratuotannon kehityksestä. Kun tämä on saavuttanut sellaisen asteen, että se alkaa tulla kapitalistiseksi, niin sen edut, ja ennen kaikkea kapitalistien edut, vaativat kansallista, mahdollisimman keskittynyttä valtiota, joka voi turvata kapitalistien kotimaiset markkinat ja hankkia heille tarpeeksi tilaa ja liikuntavapautta maailmanmarkkinoilla. Täysin selvästi esiintyivät nämä tarkotukset vasta 1600-luvulla, mutta nykyaikaisen kansallistunnon alut esiintyivät jo 1300-luvulla, jolloin niitä huomaa kumminkin vain, jos erikoiset asianhaarat kansallistunnon herättivät, vaikka se vielä ei hetkiinkään saavuttanut itsestään selvän vaiston voimakkuutta.
Korkeasti kehittyneessä Italiassa sen edellytykset näkyivät ensinnä. 1300-luvulla huomattiin täällä kipeästi tarvittavan yhteenliittymistä, joka voisi lopettaa nuo ainaiset pikkuvaltioiden välillä vallinneet sodat ja luoda yhteiskunnallista hyvinvointia turvaamalla rauhan ja järjestyksen. Mutta ainoa valta, jonka luultiin kykenevän antamaan yhteyttä Italialle ja saavuttamaan ylivallan eri pikkuvaltiaiden yli, oli paavius. Myöskin kansalliselta näkökannalta katsottuna halusivat siis kaikki kaukonäköisemmät italialaiset isänmaanystävät paavien palaamista Avignonista.
Kaiken muun lisäksi tuli nyt vielä Ranskan kärsimä tappio Englannin kanssa käydyssä sodassa, joka vaikutti sen, että Ranska näytti yhä vähemmän pelottavalta vastustajilleen.
Paavillisissa piireissä alettiinkin wiclifiläisen liikkeen synnyttyä todenteolla harkita siirtymistä takaisin Roomaan. Ensimäisen kokeen paeta Avignonista teki Urban V. V. 1367 lähti hän kardinaleinensa Ranskan kuninkaan Kaarle V:nnen vastalauseista huolimatta Avignonista Marseillen ja Genuan kautta Roomaan, missä hänet otettiin ilolla vastaan. Mutta jo kolme vuotta myöhemmin ranskalaiset kardinalit saivat taasen voiton. He viihtyivät paremmin Avignonissa — Gibbon väittää, että siihen oli pääasiassa syynä Burgundinviini, jota he eivät saaneet Italiassa — ja paavin hovi muutettiin taasen sinne. Uuden kokeen teki Gregorius XI v. 1376. Hän lähti Roomaan ja oli siellä kaksi vuotta, kuolemaansa saakka. Nyt roomalaiset pelkäsivät, että ranskalaiset kardinalit pääsisivät taasen voitolle paavinvaalissa. He nousivat aseihin, ympäröivät kardinalikollegiumin ja pakottivat kardinalit huutaen: "kuolema taikka italialainen paavi!" todellakin valitsemaan erään italialaisen, Urban VI:nnen. Mutta ranskalaismieliset kardinalit pakenivat ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Roomasta ja julistivat vaalin pakotuksen alaisena tehdyksi ja laittomaksi ja valitsivat uuden paavin, Klemens VII:nnen.
Tämä oli syynä kirkon suureen hajaannukseen, skismaan. Me olemme laajasti tehneet selkoa sen syistä, sillä niillä on suuri merkitys paaviuden ja sen vuoksi myöskin kerettiläislahkojen historiaan.