Erästä laivanväestä, saksalainen Hanso, joksi häntä kutsuttiin, piti turhanpäiväisestä rangaistaman juuri silloin, kun myrsky alkoi. Laivan haaksirikko oli vapauttanut hänet rangaistuksesta ja katteini Oilytt tahtoi nyt, saadakseen aikomustaan panna toimeen, heittää hänet laivaraakille, vaikka ensimäinenkin perämies väitti vastaan. Laivamiehet olivat kuitenkin jo väsyneet hänen julmuudelleen ja selittivät konrahtinsa Boreas-laivan kanssa haaksirikon kautta rikkoutuneen ja että kullakin oli oikeus pelastaa henkensä miten parhaiten taisi. Kolme heistä, englantilainen Bill ja kaksi ranskalaista Jean ja Francois ottivat sentähden pienen paatin halttuunsa, koska katteini itseään varten oli laskenut parkassin veteen. Katteini raivosi vimmastuneena tästä teosta; vaan hän oli jo kadottanut valtansa ja kun oli aluksineen näkyvistä, läksi vene soutamaan jälkeenjääneen väen kanssa.
Parkaasi jatkoi matkaansa niin pian kuin mahdollista. Tuuli oli hiljennyt päivän koitteessa — eli oikeastaan kohta sen jälkeen, kun laiva oli törmännyt särkille — ja tarpeeksi vahva itätuuli täytti parkaasin purjeet.
Tässä venheessä, oli yhdeksän henkeä: katteini Oilytt, ensimäinen perämiehensä Black, toinen perämies Ovens, laivan tavaran-hoitaja, kokki, neekeri, jota laivamiehet kutsuivat "tohtoriksi" ja kirvesmies ynnä kolme englantilaista laivamiestä, Jack, Bob ja Jim. Mate, joksi englantilaisten laivain ensimäistä perämiestä kutsutaan, piti perää, toinen hoiti purjetta ja katteini laskeutui vuoteelle, jonka oli tehnyt mukaan ottamasta matrassistaan. Vihastuneena viime kohtauksesta laivalla, katseli hän eteensä rypistetyin kulmakarvoin ja naukkasi aina — useammin kuin olisi ollut tarpeen — viinaputelista, joka oli asetettu venheen laidan ja matrassin väliin, ettei kaatuisi.
Blackilla oli täysi työ perän pidossa, sillä he eivät vielä likimainkaan olleet Torressalmen varsinaisessa kulkuväylässä, vaan eräässä siitä eroavista kanavoista, joissa korallisärkät kaikkialla kohoavat, heittäen usein vaan sangen kaitoja kulkupaikkoja, joiden läpi parkaasi tuskin saattoi tunkeutua. Sitä paitsi oli perämiehelle haittana iso purje. Ei siis voinut ajatellakaan laskea määrättyyn suuntaan, vaan saatiin ainoastaan kiertää eteen sattuvia esteitä ja sentähden laivamies Bob määrättiin kokkaan, voidakseen ilmoittaa perämiehelle jokaisen uuden vaaran.
Ei sittenkään voitu niitä kiertää. Kaksi kertaa ajoivat kiini ja toisen kerran niin lujaan kahden korallisärkän väliin, että melkein tunti kului, ennenkuin pääsivät irti. Ankaran työn perästä saivat venheen luodolta ja jatkoivat matkaa.
Mukaan-otetun kartan jälkeen löytyi Torres-salmessa kolme isoa kanavaa, joista pohjaisin oli syvin, keskimäinen varmin ja eteläisin suorin. Venheelle olivat kaikki kolme yhtä varmoja, sillä kylliksi syvää vettä löysivät kaikkialla; vaan Black ehdoitteli seuraamaan sitä, jossa olivat ja joka hänen mielestään oli keskimäinen; sillä hänen laskujensa mukaan oltiin ainakin tähän tultu.
Katteini Oilytt'istä ei ollut venheessä olo hauskaa ja toivoikin sentähden niin pian kuin mahdollista päästä johonkin intialaiseen satamaan, sillä semmoista ei nyt enää ollut Austraalian pohjaisella rantamaalla, sitte kun Englantilaiset olivat hylänneet sen ainoan, joka heillä oli Karpentaarin-lahdessa. Hän siis ykspäisesti vaati purjehtimista etelään. Kun juuri näkivät edessään kaidan, viheriöillä pensaskasveilla kukoistavan saaren, käskettiin siis toinen perämies hellittämään purjenuoraa ja jättämään edessä olevan santakarin oikealle kädelle.
Koska oli jotenkin yhdentekevä, mitä kulkuväylää seuraisivat, koska kaikki veivät Intian valtamereen, ei Mate inttänyt vastaan; ja nyt kääntyi venhe kaakkoiseen suuntaan, joka vei heidät leveään kanavaan, jossa kululleen ei mitään estettä näkynyt olevan.
Kartan jälkeen päättäen olivat he Austraalian pohjaisimman nokan, Kap Yorkin, kohdalla ja he luulivatkin tuntevansa sen etelässä. Ainakin näkyi pitkä maajuorma, vaan sen yli näytti ikäänkuin sumu leijuilevan; auringonlaskun aikana päättivät sitä paitsi heittää purtensa ankkuriin ja nousta maalle jollekin ympärillä olevista hietasaarista, koska sen perästä olisi mahdoton varoittaa itseään veden alla ehkä väjyvistä korallikarista. He laskivat siis eräälle likeiselle saarelle, jolla rannalla kasvavista pensaista edes saattoi tehdä valkean ja siten saada teeveden tai groggin kanssa lämmintä ruokaa. Myöskin taisi paremmin maata lämpimällä hiekalla kuin venheessä, jossa ei edes saanut ojentaakaan itseään kunnollisesti.
Seuraavana aamuna herätessään näkivät venheensä olevan korkealla kuivalla hiekkarannalla. He olivat unhottaneet nousuveden aikana hinata vesille venhettänsä, joka siis oli jäänyt kiini. Muuta neuvoa ei ollut kuin kärsivällisesti odottaa tulvavettä; sillä olisi ollut vaikea, ehkäpä mahdotonkin kulettaa tyhjääkin venettä hiekassa, saatikka nyt, kun se oli lastissaan. Ja mikä vahinko odotuksesta olisi voinut ollakaan? Ruokavarat ja vesi riittivät ainakin kymmeneksi tahi kahdeksitoista päiväksi, viiniä ja paloviinaa oli kyllin neljäksi viikoksi; viimisten vaivuin perästä odottivat he lyhyttä lepoa.