"Juuri niinkuin ajattelen", sanoi Black suuttuneena, kun taas olivat päässeet väljemmälle vedelle, "ei yhtään juotavaa vettä tässä kurjassa maassa ja niinpä uskon, ettemme semmoista löydäkkään, jos vielä matkustaisimme päivän matkankin maan sisälle”.
"Te ette vieläkään usko", sanoi katteini Oilytt, joka myöskin oli huonolla tuulella, "vaan saatte anteeksi antaa, jos minulla on toisenlainen ajatus. Tämän lahdekkeen suhteen olemme tosin erehtyneet; vaan minä muistelen lukeneeni austraalialaisten jokien suussa melkein aina olevan suolaista vettä, joka muuttuu juotavaksi vasta ylempänä maan sisällä. Semmoista löydämme ainakin siellä."
"Vaan kuinka tulemme sinne herra katteini?"
"Mangrovepensasten läpi sinne emme pääse; meidän täytyy taas ulos tästä lahdekkeesta. Vaan sillä kohdalla, jonka sivu aamulla sousimme, tulee korkeampi maa melkein vedenrajaan ja koska siinä seisovat mangrovepensaat eivät ole kuuttakaan jalkaa korkeat ja näyttävät kasvavan ainoastaan veden äyräällä, voimme hyvin siinä nousta maalle ja sen pitää tapahtuman silmänräpäydessä".
"Ja sitte lähettää retkikunta maan sisälle?"
"Se on luonnollista⁴.
"Vaan jos tämä tapaa lauman villi-ihmisiä?"
"Entä sitte, eikö meillä ole pyssyjä ja ampuvaroja? Me näytämme niille mustille roistoille tien Tuonelaan, jos olisivat kyllin hävyttömät hyökkäämään päällemme; sitä paitse tarvitsemme vaan lauaista yhden kerran, voidaksemme olla vakuutetut heidän näkymättömiin pakenevan vuorillensa. Mustat eivät toden totta voi pitää puoliaan."
Black nosti olkapäitään; hän tiesi hyvin olevan turhan väittää esimiestänsä vastaan, kun tämä kerran oli jotakin päättänyt. Nyt hän tiesi tämän ajatuksen maallenoususta, ja jos hän tätä ei tahtonut seurata, ei hän liioin voinut asiata muuttaa. Katteinilla oli oleva edesvastaus kaikesta.
Parkaasi oli taas kääntänyt kokkansa merta kohden. Väki ei ollut tyytyväinen, että turhaan oli soutanut lahteen; vaan kun katteini varmasti väitti vettä likitienoilla löytyvän, alkoivat itsekin sitä uskoa; sitä paitse oli heillä toivo päästä maalle, ja tämä on aina suuri viehätys merimiehelle, semminkin, kun niin kyllästyvät laiva-elämään kuin Boreas'en väki — vaikka tosin saman katteinin tähden. — Kaikessa tapauksessa olisi se vaihettelevaista, ja kun merimiehet ylimalkaan eivät piittaa likimmästä tulevaisuudestaan, eivät nämäkään ajatelleet, miten seikat myöhemmin muodostuisivat. Peräti pitkä ei matka Intian valtameren yli likeisimmille saarille saattanut olla, ja jos vaan tuulisi, jotta saisivat heretä soutamasta, olisivat ehkä hyvinkin lyhyen ajan perästä turvaisessa satamassa. Airot liikkuivat taas rivakasti kun tahtoivat mitä nopeammin päästä maan ympäröimästä lahdesta, ja ei puoltakaan tuntia kulunut, ennenkuin parkaasi taas oli hiukan ulompana rannasta, että katteini voisi määrätä paikan, mihin maalle nousisivat.