Mitä lähemmäksi maata tulivat, sitä varmemmiksi tulivat tässä päätöksessänsä ja kuu olivat paikan kohdalla huomasivat maan sisälle pistäyvän lahdekkeen kaidan suun.
"No, Black", sanoi katteini, jättäen ruotelin alaperämiehelle, "mitä olen teille sanonut? Eikö tämä ole joki? Jos olisimme seuranneet teidän neuvoanne, uiskentelisimme nyt merellä ja työskentelisimme kaikin voimin tyynellä vedellä, siksi kun väki alkaisi nurista ja ei enää taitaisi soutaa.
"Sydämestäni toivon, katteini Oilytt, teillä olevan oikein", sanoi Black, "vaan ei se vielä ole varma, koska tämä yhtä hyvin saattaa olla pieni lahti."
"Vai niin, te ette siis usko vielä? sanoi Oilytt äkäisesti.
"Täällä näyttää olevan liian monta mangrove-pensasta", vastasi perämies kohottaen olkapäitään, "ne eivät menesty maavesien läheisyydessä; vaan mahdollisesti kyllä voimme lahdekkeen pohjukassa tulla lähteelle. Kaikessa tapauksessa täytyy meidän koittaa ja huomannemme myöskin kohta, kuinka asian laita on."
Senjälkeen ei mitään puhuttu; sillä venhe laski suoraan lahdekkeen suuta kohti ja Black puisteli ainoastaan päätään, kun hän kahden sylen syvyydellä näki korallisärkkien vetäytyvän lahdekkeen poikki. Korallit, näet, yhtä vähän kuin mangrovepensas, eivät menesty suolattomassa vedessä ja suuremman joen suu tässä taas ei voinut olla, sillä silloin olisi tämän pitänyt olla paljoa syvemmän. Vähäinen lähde pohjukassa ei luonnollisesti taitanut vaikuttaa sinne eikä tänne ja olisi kuitenkin riittänyt enentämään heidän vesivarojansa.
Vaan pensaita lähetessään tuli suurempi huomaavaisuus tarpeelliseksi, nähdäkseen, josko täällä lahdekkeessa, vaikka aamulla ulompaa katsoen eivät huomanneet savua, ehkä voisi löytyä syntyperäisten asukasten venheitä, joita välttämättömästi tässä piti olla, jos villit oleskelivat näillä rannoilla. Mitään semmoista ei kuitenkaan voitu keksiä. Päinvastoin riippuivat maailman kummallisimman puun, mangroven, joustavat ja pitkät oksat paksuissa melkein läpipääsemättömissä köytänneissä veden pinnalla ja Black ei edes voinut löytää paikkaakaan, johon venheen voisi sijoittaa; tuskin kanoottivenekään olisi voinut tunkeutua tämän kasvullisuuden läpi ja heidänkin täytyi siis hakea tämän lehtilabyrintin aukkoa ylempänä.
Venhe kulki hitaasti määrättyä suuntaansa ja taidettiin jo huomata lahden korkeintaan olevan penikulman pitkän, jos se ei ylempänä tehnyt mitään polveketta. Lahden muoto ei miellyttänyt katteinia. Hän tunsi myöskin hyvästi mangrovepuun omaisuuden siertää suolatonta vettä, vaan hän muisteli kuitenkin nähneensä tätä puulajia jokien varsilla ainakin niin pitkällä suupuolesta, kuin merivesi ulottui ja kasteli sen tuhansin tavoin luikertelevia juuria. Miksi ei asian laita tässä voinut olla sama?
Venhe tuli tällä aikaa aina syvemmälle lahteen. Mangrovepuiden takana oli tosin korkeampi maa; sillä siellä näki selvään toisen puulaadun tummemmat ja kiiltävät lehdet, jotka eroitti mangrovepuun vaaleanvihreistä. Mangrovekaistale saattoi kuitenkin olla kuuden- tai kahdeksankymmenen jalan levyinen ja etteivät mitenkään tämän läpi pääsisi, sen tiesivät laivamiehetkin; sillä jos venheenpituisen matkan olisivatkin päässeet eteenpäin, olisivat sitte ainakin tarttuneet joustaviin ja kierteleviin juuriin. Yhtä mahdoton oli kirveelläkään raivata tietä, kun useimmat näistä olivat veden alla.
Aina enemmän lähenivät lahden pohjukkaa, joka jo vähän kaiteni. Rannalla piti majaansa joukko villikyyhkysiä ja papukaijoja; sillä he näkivät useita kertoja koko laumoja näitä, joista etenkin jälkimäiset lensivät rääkyen puusta puuhun ja parvissa täyttivät näiden latvat. Viimein tulivat lahden pohjaan, vaan eivät kuitenkaan pensasten välitse voineet keksiä lahden jatkauvan syvemmälle. He kulkivat pitkin köynnösten äärimäistä laitaa ja kun eivät muuta voineet keksiä kuin mangrovepensaita, tahtoi katteini raivostuneena murtaa tien näiden läpi. Vaan siitä hänen täytyi luopua; sillä kun olivat syrjälle taivuttaneet etumaiset peräänantavat oksat ja vetäneet venheensä siten saatuun tilaan, näkivät edessään semmoisen juurien, oksien ja kantojen sekasotkun, että pienen kanoottivenheenkin olisi täytynyt palata takaisin. Heidän täytyi siis nopeammin kulettaa parkaasi aukealle vedelle; sillä jos luode kohtasi heitä mangrovepensasten seassa, tiesivät varmasti saavansa istua siinä sekasotkussa kahdeksan tai yhdeksän tuntia.