Kirj. Kaarle Listner
Lokakuun 19 p. 1857 laski laiva Ohio Bremenin rannasta väljemmälle vedelle ankkuriin. Siinä oli 150 matkustajaa, suurimmaksi osaksi nuorta väkeä, jotka olivat keräytyneet ympäri Saksanmaata, voidakseen kaukaisessa Austraaliassa hankkia itselleen kodon ja koetella onneansa. Laivaväkeä oli 18 henkeä, lastina oli suurimmaksi osaksi viiniä, väkeviä juomia ynnä sikaria ja oli laiva määrätty menemään Adelaide'n kaupunkiin etelä-Austraaliassa. Katteini, pöyhkeä, mutta kunnollinen merimies, tuli laivaan, luki meidän nimemme, tarkasti laivansa miehet ja kaski pitämään kaikki varuilla, koska laiva nousuveden tultua lähtisi purjehtimaan.
Tämä oli meille kaikille tärkeä hetki. Edessämme oli vanha rakas isänmaamme, josta meidän nyt piti erota. Laskeva aurinko kultasi vielä kerran, ehkäpä meidän nähden viimisen kerran, sen kukkulat ja vuoret, laaksoihin laskeutuivat hämärän varjot ja hitaasti ilmestyivät tähdet taivaalle, nekin ikäänkuin hymyillyksensä meille viimisen surullisen jäähyväisensä. Laiva pyöri ankkurinsa ympäri ja ainoastaan veden loriseminen ja laivavahdin askeleet kannella häiritsivät hiljaisuutta tänä iltana, joka meille oli viimeinen vanhassa isänmaassamme. Edessämme oli neljä tuhatta maantieteellistä penikulmaa, jotka meidän oli kulottava ja tänä jäähyväishetkenä lähetti moni rukouksen Hänelle, jonka kädessä onnemme ja onnettomuutemme, elämämme ja kuolemamme olivat.
Ennen päivän koittoa seuraavana aamuna nostettiin ankkuri. Sitä tehdessä lauloivat merimiehet iloisen laulun, myötätuuli täytti purjeet ja upea kuin joutsen kulki laiva Weser-virtaa myöten alas vaaleanvihreään, vahtoisaan Pohjanmereen. Kiikarilla voi vielä nähdä maata, joka kohta kuitenki katosi näkymättömiin.
Merta kulkevien pahin vaiva meritauti alkaa samalla kun laivakin rupeaa heilumaan ja ilmoittaikse päänkivistyksellä, tuimeltamisella ja oksennuksella. Harvaan matkustajaan tämä tauti on tarttumatta ja useammat sairastavat sitä monta viikkoa, siksi kun ruumis tottuu laivan keinumiseen; kuitenki oli meillä laivassa matkustajia, erittäinki naisia, joita tauti koko matkan vaivasi. Tätä vastaan ei ole mitään parannuskeinoa ja paras aina on niin paljon kuin mahdollista liikkua kannella kuin myös peseytyä merivedellä ynnä juoda sitä, ja on se keino tehnyt minulle ja monelle muulle paljo hyötyä.
Laivassa saatava ruoka ei tyydytä ja erittäinki ei meistä tahtoneet maistaa ne kovat korput, nimeltä "ankkuripuut", joita kävi syöminen ainoastaan siten, että ne vedessä liotettiin. Muuta keinoa ei kuitenkaan ole, kuin mukautua tähän, josta Humboldt'kin jo sanoo: "Se, joka polun tai maantien puutteessa täytyy meritse matkustaa, ei saa valittaa sen vastuksia ja vaivaloisuuksia."
Merimatkustuksen yksitoikkoisuus ja ikävyys tulee erittäin tuntuvaksi ja usein tuskalliseksikin, kun kova ilma tahi tyyni tulee. Tyvenellä ilmalla on tasainen meri ison peilin kalttainen, laiva pysyy paikallaan, purjeet riippuvat velttoina mastoissa ja tämä paikalla pysyminen nulostuttaa mielen. Mutta toisenlaiseksi muuttuu laivamiesten ja matkustajain luonto, kun tuuli puhaltaa purjeisin, laiva kulkee kolme tahi neljä penikulmaa tunnissa, kun vesi vaahtoaa kokassa ja se vako, jonka laiva kyntää suolaiseen aaltoon, kirkkaalla näkyy penikulman pitkältä.
Matkustajain askaroimisella tällä pitkällä matkalla oli ainoastaan tarkoituksena lyhentää aikaa ja poistaa ikävää. Luettiin, soitettiin ja tarkastettiin vesilintuja, jotka kiertelivät laivan ympäri; suuruutensa ja nopean lentonsa puolesta oli albatrossi erittäin merkillinen. Tämä lintu, jota etenkin tapasimme Atlantin valtameressä, on likemmä 10 jalkaa yhdestä siivennenästä toiseen ja on erittäin huokea pyytää; se näkyi enimmiten elävän laivasta viskatuista ruo'an jätteistä. Me pyysimme lintua siten, että heitimme sille koukkuun kiinnitetyn lihapalan.
Jalon näyn tarjosi aina auringon nousu ja lasku; viehättävän ihanaa oli se päiväntasaajan alla ja tropiikien seuduilla, jossa pilvet muodostivat kaikenmoisia muotoja ja haamuja. Erittäinki mieltä hurmauttava oli auringon lasku.
Kun laivat kohtaavat toisiansa, tervehtivät he lippujen mastoon vetämisellä ja likenevät toisiaan niin paljon, että puhetorven kautta voivat keskustella. Tavallisimmat kysymykset ovat: "mistä tuletta? mikin? mitä uutisia? mimmoinen tuuli ja ilma teillä on ollut?" Tämmöiset ja monet muut kysymykset vastataan joko samalla tavalla tahi merkkein kautta yhtä nopeasti kuin ne tehdäänkin.