Auringon laskettua, alkaa kummallinen näky, sillä koko merenpinta loistaa himmeällä valolla. Syytä tähän kummalliseen ilmiöön ei vielä varmaan tiedetä; luultavasti syntyy se lukemattomista infusioni-eläimistä, jotka elävät meressä. Usein näyttää koko meri juhlavalkeilla koristetuksi; miljoonia pieniä tulisoittoja tanssii ja loikkii veden pinnalla, kalat näkyvät selvästi kirkkaan, pyrstöntapaisen juoman läpi, jonka ne jättävät jälkeensä ja laivan perästä näyttää jäävän tulinen tie. Kuinka suloinen onkaan semmoinen hiljainen kuuvalo-yö katsottuna kannelta? Kuinka sopiva ylentämään mieltä Hänen puoleensa, joka on luonut meren ja kaikki, mitä siinä on; kuinka tarpeellinen herättämään katsojaa tutkimaan itseään ja kulunutta elämäänsä! Uneksien katselee silmä avarata kuun valkaisemaa merta, hartaasti kuuntelee korva vanhan päivettyneen laivamiehen kertomuksia, ajatukset rientävät ennakolta odotettuun maahan ja lentävät takaisin rakkaasen isänmaahan, jonka lauluja liikutetuilla, kotikipeillä sydämillä rupeamme laulamaan.
Tähän saakka olimme saaneet iloita hyvästä tuulesta ja suloisesta ilmasta; Europa oli takanamme ja iloisesti kiikkui laiva Atlantin valtameren aalloilla. Ilmapuntari alkoi laskea, semmoisia vesilintuja, joita siihen saakka emme olleet nähneet, lenteli levottomina mastojen ympäri, vesi alkoi paisua, kaukaa kuului kolkko ulvonto ja kohina, joka aina yltyi kovemmaksi, komppassi väänsiin neulallaan vavisten, vanhat ja kokeneet laivamiehet etsivät myrskyvaatteensa ja katteini tarkasti jylhänä mustia pilviä, jotka kokoontuivat ylitsemme: katseli myrskyn enteitä!
Katteinin käskyt täytettiin nopeasti, kaikki purjeet käärittiin ja myrskypurje, joka on niin tarpeellinen laivan ohjaamisessa, vedettiin etumastiin. Kaksi kokeneinta laivamiestä menivät perärattaasen, sillä se pieni ruoteli on ainoa ase tätä pelättävää väkivaltaista vihollista vastaan; tämän hoitamisessa on laivan joko onni tahi onnettomuus, yksi ainoa viallinen kierros vaikuttaa, että aallot heittävät laivan kumoon. Kaikki irtonainen tavara sidottiin nuorilla kiini, kannen luukut sulettiin ja siten järjestettyinä odotettiin lähestyvää vihollista.
Marraskuun 2 päivän aamuna oli meillä semmoinen näytelmä, jota ei kukaan unhoita, joka sen näki. Ei mikään maalarin pensseli, ei mikään kynä taida osapuillekaan kertoa, mitä me tänä aamuna näimme. Myrskyn raivoaminen, kun se ulvomalla vinkuen mastien ja nuorien välitse puserti niistä kummallisia, surullisia ääniä, aina syvimmästä bassoäänestä vienoimpaan ilmaharpun suhinaan, valtameren möyrinä, kun sen aallot kohosivat korkeiden vuoriharjuin kaltaisiksi ja semmoisina ryntäsivät vastatusten ja kovalla rytinällä murtuivat hajallensa antaaksensa tilaa toisille, laivan surkea ruske ja tutina, kun se vapisi perustuksiinsa saakka, — kaikkea tätä ei voi sanoilla selittää ja ainoastaan sillä, joka itse on tämmöisessä myrskyssä ollut, on käsitys tästä jalosta luonnon ilmiöstä.
Ja silloin kun se raivokas suolainen vesi rynnisti vastaamme ja huumaavalla pauhinalla vyöri vaikeroivan laivan yli, kun aukko aukon perästä ilmestyi nielemään sitä, silloin näin selvästi, mikä ääretön ero oli Jumalan ja ihmisen, Luojan ja luodun välillä, silloin tunsin syvemmin kuin koskaan ennen tomun lapsen voimattomuuden korkean ja kaikkivaltiaan maailman hallitsian rinnalla.
Myrsky raivosi muutamia päiviä, se vei meiltä monta purjetta ja osan laivan laidoitusta; kun katteini seuraavana päivänä otti keskipäiväkorkeuden, huomasi hän pelolla laivan siirtyneen 300 penikulmaa oikealta suunnaltaan.
Matkamme suloisimman osan vietimme tropiikien alla. Yhtämyötäinen tuuli lievitti kuumuuden auringosta, joka oli pystysuoraan päällämme, tummansininen, pilvetön taivas kuvastui mereen ja hupaista oli senlisäksi katsella lentokaloja, jotka laumoissa kohosivat merestä ja usein läjittäin putosivat laivan kannelle. Nämä kalat ovat sillin kaltaisia, ehkä vähä pienempiä kuin nämä. Ilmassa käyttävät ne pitkiä eviänsä siipinä, kuitenkin ainoastaan niin kauvan kun ne ovat märkinä. Eväin kuivettua putoaa kala jälleen veteen.
Taivas ja sen omituisuudet saavat näiden leveysasteiden alla toisen muodon. Muutamien minuuttien perästä, sitte kun aurinko, tummansinisenä pallona, on painunut mereen muuttuu päivä yöksi. Hämärätä ei täällä ole. Pohjaisella taivaan rannalla häviävät vähitellen ne vanhastaan tutut tähtitarhat ja niiden sijaan ilmestyy uusia.
Matkaa jatkaessa oli meillä seurana hai-kalojaa ja tulimme tilaisuuteen pyytääkin yhden semmoisen. Läskipalanen kiinnitettiin nuorassa olevaan koukkuun ja heitettiin mereen; kala laskeusi selälleen ja nieli tämän onnettoman syötin. Nyt tarvittiin kaikkein laivamiesten yhteiset voimat vahvalla köydellä vetämään riiviötä kannelle. Muutaman tunnin jäykän vastarinnan kanssa taisteltua oli kala kaikkein riemuksi laivalla ja tehtiin ensin vahingoittumattomaksi siten, että hakattiin siltä pää ja pyrstö. Sitten taisi kukin tyydyttää uteliaisuuttaan ja katsella petoa. Se oli 18 jalkaa pitkä, vaan ikä, asiantuntevain laivamiesten mukaan, ei vielä korkea. Saalista emme voineet käyttää hyödyksemme; sillä liha ei kelpaa ravinnoksi ja traania keittää siitä ei ollut tilaa. Siis kala hakattiin palasiksi ja heitettiin mereen.
Joulukuun 3 päivänä kulimme päiväntasaajan yli. Vanha tunnettu tapa laivalla vaatii, että kaikki laivamiehet, jotka ensi kerran purjehtivat päiväntasaajan yli, saavat merikasteen. Tämä omituinen juhla on hupainen poikkeus yksitoikkoisessa laiva-elämässä ja vaikka laivamiesten vehkeet tässä tilaisuudessa usein tuntuvat törkeiltä, oli meille kuitenkin suuri huvitus saada nähdä ja ottaa osaa tässä kummallisessa kasteentoimituksessa.