"Se taas ei ole tarpeellista. Luultavasti ovat ne käytettävässä kunnossa tahi oikeammin sanoen, emme niitä ollenkaan tarvitse — ja ainoastaan sen vuoksi otamme ne myötä, kun emme tahdo maalle mennä aseettomina. Te, tavaran-hoitaja, sisäänpakkaatte kuitenki kaksi putelia vettä, kolme putelia viinaa ja riittävässä määrässä kuivaa leipää ynnä savustettua lihaa pariksi ruokaveroksi; enempää emme tarvitse. Ehkä jo päivälliseksi voimme palata takaisin, vaan paras on olla varuillansa. Black saa ripustaa kaulaansa laivakiikarin, minä puolestani otan pienen teleskooppini."
Black viivytteli. — Katteinilla tosin oli edesvastaus kaikesta, mikä koski laivaa tahi miehiä; vaan mitäs tämäkään auttoi heitä, jos todella joku onnettomuus sattui venheelle. Täydellisesti hän ei voinut luottaa kirvesmieheen. Tämä oli viekas ja livertelevä henkilö, joka ei konsaan vastustanut katteinia, muutenkaan ei kelvannut mihinkään, koska oli laiska kaikessa työssä ja näiden syiden tähden siinä määrässä laivamiesten vihaama, ettei kukaan muu, kuin tavaran-hoitaja, tahtonut seurustella hänen kanssaan. Jim sitä vastoin oli kunnon laivamies, vaan myöskin, jos vähinkään tilaisuus tarjousi, ahnas väkeviä juomia nautitsemaan; menettelisikö hän nyt venheessä toisin? tuskin. Vaan Black oli liiaksi merimies heittäytyäkseen pitemmäksi aikaa näin synkkiin mietteisin. Tosin tunsi hän vaaran, jossa olivat, paremmin kuin katteini ja ei pitänyt sitä suinkaan vähäisenä; vaan katteini Oilytt'illä oli sama pula ja jos hän tässä käyttäytyi kevytmielisesti, sai hän vastatakin seurauksista!
Tarpeelliset valmistukset olivat nyt tehdyt. Miehet olivat saaneet pyssynsä ja laivamiekkansa. Sitä paitsi sai jokainen kaksitoista patruunaa ja ne molemmat putelit vyöllensä ripustettaviksi, tuodaksensa niillä vettä. Sillä aikaa kuormitti katteini onnettoman tavaran-hoitajan niskoille ei ainoastaan määrätyt muonavarat, vaan myös venheesen jääpiä varten kuusi tyhjää putelia; — sitä paitsi antoi hän vielä hänelle oman kaksipiippuisen pyssynsä siitä syystä, kun hänen täytyi, niin hän sanoi, kanneskella ja hoitaa kiikaria.
Tavaran-hoitajan nuriseminen ei auttanut, sillä katteini ei ollut kuulevinansakaan ja tuskin kymmenen minutin kuluttua läksi se pieni retkeiliä-kunta liikkeelle, mursiihe mangrovepensasten läpi ja saapui pian korkealle ja kuivalle maalle, jolla se voi astua rivakasti eteenpäin.
Black, joka kerran ennen oli oleskellut yhden vuoden Austraalian sisämaassa ja siellä jotenki tullut tuntemaan mustain asukasten tapoja, katseli sill’aikaa tarkoin maata, jos jossakin voi keksiä näiden jälkiä; vaan hän ei keksinyt mitään epäilyksen alaista ja joskin he olivat enemmän maan sisällä, eivät he näyttäneet tällä osalla meren rantaa kuljeskelleen. Ja mitä heillä täällä olikaan tekemistä? — Kalastamassako, kun ei rannoilla näkynyt mitään kanoottivenheitä? Tahi metsästämässäkö? Vaan muuta täällä todellakaan ei ollut saatavana kuin villilintuja ja metsähedelmiä.
Eräs miehistä — kokkipoika — kuuristui maahan ja otti ylös pudonneen hedelmän. Se oli suuren plommonin näköinen, vaan maistoi, kun hän varovasti puri sitä, hyvin hyvältä ja, vaikka ei ollut peräti mehukas, sammutti janon oivallisesti.
Muutamia askelia siitä keksivät he puun, josta tuuli oli heittänyt alas paljon hedelmiä, että ne melkein peittivät maan. Vaan kovaksi onneksi olivat muurahaiset syöneet suurimman osan niistä, että jälellä oli vaan muutama vahingoittumaton. Ainoastaan ne, jotka täysikypsinä viimeimmäksi olivat maahan pudonneet, olivat koskemattomat ja todella niin imelät kuin sokuri ja daadelipähkinäin makuiset. Miehet täyttivät sivumennen taskunsa näillä saadakseen tiellä syödä.
Katteini oli ottanut pienen kompassin myötänsä ja tämän mukaan päätti mennä lahden mangrovepensasten sivu, sillä hän yhä vielä luuli siellä löytävänsä ainakin vähäisen puron. Tätä suuntaa taisivat he esteettä kävellä; sillä pensaat eivät missään olleet heidän tiellään ja ylempänä olevain kukkulain kaltavuus näytti paikan mihin heidän oli pyrittävä. Tuskin he tätä suuntaa olivat seuranneet parisataa askelta, kun metsä harveni. Siinä kohdassa oli joko järvi tahi aukea maanpaikka ja rotevasti tunkeutuivat he eteenpäin päästäkseen, tälle paikalle.
Kau'an ei tarvittu viipyäkään; maa yleni pieneksi kunnaaksi, tässä loppui metsä ja samalla myös melkein kaikenlainen kasvullisuuskin. Ainoastaan niukka heinän kasvu näkyi maassa, joka oli keltaista kuivaa savea, mistä siellä täällä samanvärisiä hiekkakivenlohkareita yksitoikkoisesti pistäytyi esille. Kokonaisuudessaan oli näkyala sangen surkea ja tienoo näytti tarjoovan kaikkea muuta, vaan ei vettä.
Vuoret takapuolella — vuoriksi niitä ei oikeastaan voinut nimittää, vaan paremmin ehkä halenneiksi mäenselänneiksi — näyttivät olevan irtautuneita hiekkakivenlohkareita, ynnä lepäsivät kuivina ja paljaina auringonpaisteessa ja ainoastaan englannin penikulman päässä keksi Black kiikarillaan eräässä mäkien notkelmassa muutaman Austraalian kummallisista kasveista niinkutsutun ruohopuun, jolla on pensasmainen olkilakka, lyhyt vartalo ja keskeltä lakkaa ylenevä keihäsmäinen ota; tämä kasvi on yhtä säännötön kuin sen maan luonne, jossa se kasvaa, sillä oikeastaan ei se ole ruoho eikä pensas yhtä vähän kuin puukaan, vaikka sillä on kaikkien näiden omaisuudet.