Kirvesmies oli kateellisesti katsellut häntä, vaan ei voinut väittää sitä vastaankaan, kun Jim huolellisesti oli peittänyt muona— ja vesivaratkin. Vaan että hänen yksinään piti olla auringon kuumennettavana, ei käynyt laatuun. Jim taas ei konsaan kieltäisi häneltä paikkaa teltan sisällä; kuitenkin olisi hän mielellään jäänyt paikoilleen, jos olisi ollut mahdollista. Vaan kun kuumuus kovin alkoi kuivattaa hänen aivojansa, puri hän hammasta ja ryömi teltan alle katveesen, sanoen ikäänkuin puollustamalla itseään: "tuolta takaa ei ollenkaan voi nähdä maalle."
Jim hymyili itsekseen, vaan ei virkkanut mitään ja kirvesmies taas sijoitti itsensä mukavasti hänen viereensä. Niin olivat he kumpikin pitkällään, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolella; kumpikin, putelit vieressään, katselivat metsäistä rantaa, jolla ei mitään epäluulon alaista taitanut keksiä. Valkoinen ranta tuli pakoveden aikana aina leveämmäksi; ei pieninkään eläin olisi sillä huomaamatta voinut juosta, vielä vähemmän musta alku-asukas. Vaan kun ei kumpainenkaan tahtonut ruveta keskustelemaan, naukkasivat he sitä ahkerammin puteleista ja tästä seurasi: heitä rupesi nukuttamaan auringon paistaessa.
Jimin silmät menivät ensin kiinni ja kun nyt kirvesmies tiesi itsensä pitävän yksinään vartioida, koetteli hän pitää itseänsä valveilla; vaan se ei onnistunut. Huumauttava viini, johon hän ei ollut tottunut, nousi päähän, hän alkoi nyökätä, jonka vuoksi nousi istualleen, johon asentoon jäi pitkäksi aikaa, katsoa harristellen pitkin rantaa, vaan lopulta nojautui hän venheen laitaa vasten ja nukkuikin samassa silmänräpäydessä. Ei kumpainenkaan aavistanut heillä tässä olevan vaarallisen läheisyyden. Kuinka tarkasti olisivatkaan vartioineet rantamaata ja ennen soutaneet ulommaksi järvelle, jos olisivat voineet luoda silmäyksenkään rannan mangrovepensaiden taakse.
Siellä oli, näet, suuri joukko mustia, jotka kävelivät edestakaisin neuvotellen, miten paraiten huomaamatta voisivat tulla venheen luo. Yhtä helppo kuin se olisi ollut tulvaveden aikana, jolloin vesi ulottui mangrovepensaisiin saakka, yhtä vaikea oli se nyt, kun leveä kaistale valkoista hiekkaa oli metsän ja rannan välissä. Matka venheen ja maan välissä ei ollut peräti pitkä ja ovelat villit tiesivät hyvin ainoastaan kahden miehen, jotka eivät edes piitanneet vartioidakaan, olevan venheessä; jo tunti oli kulunut, ettei kumpainenkaan ollut nostanut päätään venheen laidan yli. Silloin juoksi nopeasti kuin kalasaukot kaksi mustaa olentoa pensaista oikopäätä veteen. He eivät näyttäytyneet veden pinnalla ennen kuin olivat tuskin parinkymmenen askeleen päässä venheestä, jolloin he varovasti kohottivat päätään voidakseen hengittää kuin myös tarkastaa, tokko olivat tulleet huomatuiksi valko-ihoisilta. Vaan ei mistään voinut päättää tätä; niin, he kuulivat päälle päätteeksi toisen — Jim'in — kovasti kuorsaavan venheessä ja viipymättä sen pitemmältä, painuivat he taas veden alle.
Ei kauan viipynyt ennenkuin taas ilmestyivät veden pinnalle, vaan tällä kertaa he alkoivat uida maalle päin, vilkaisten aina varovasti taakseen; kohta näyttäytyi vähäinen ankkuriköysi olevan kireellä, sillä molemmat villit vetivät toisella kädellä siitä pienestä ankkurista samalla kun uivat toisella. — Sekä Jim että kirvesmies jatkoivat untansa. Hitaasti mutta varmasti kulki parkaasi maata kohden ja ei mikään liike siinä ilmoittanut miesten aavistavan yhä lähenevää vaaraa.
Pensaissa tuli elämä aina vilkkaammaksi; kaikkialla pistiihe esille mustia päitä säihkyvin silmin — valko-ihoiset aina vaan makasivat ja nyt tunsivat uivat villit pohjan jalkainsa alla. Vaan he eivät vieläkään rohjenneet nousta vedestä. Kyyrysillään kulkivat he niin kauan kuin mahdollista; sitte sukelsivat he taas veteen ja uivat parkaasin taakse, jota varovasti työnsivät rantaa kohden siksi, kun köli raapi santaa.
Tärinä tuskin kuului; vaan paatissa tuntee enemmän kuin kuulee, jos se tulee jonkun esineen yhteyteen; Jim aukaisi silmänsä, näki kirvesmiehen vielä makaavan ja katsoi hämmästyneenä puiden viheliäisiin latvoihin, jotka niin äkki-arvaamatta olivat tulleet eteensä. Hän oli sen lisäksi niin suuressa unen-pöpperössä, ettei voinut edes muistaa, missä hän oikeastaan oli. Vaan hän ei saanut paljo aikaa miettiäkseen; sillä samassa silmänräpäydessä näytti koko metsä muuttuvan eläväksi. Pensaissa vilisi mustia, jotka kohotetuilla keihäillä ja hirveällä ulvonnalla juosten esille karkasivat venheen yli.
"Te kirotut roistot!" huusi Jim, joka nyt täydellisesti huomasi toivottoman tilansa, kohotti vieressään olevan pyssyn ja ampui keskelle joukkoa. Vaan samassa silmänräpäydessä tunsi hän ruumiissaan kahdeksan tahi kymmenen keihästä samalla kuin villit olivat kavunneet venheesen ja heittäneet jo keihäänsä kirvesmiehen ruumiiseenkin.
Jim tunsi itsensä olevan pahasti haavoitetun; vaan tämä kivikova luonto ei ollut niin vähällä voitettu. Piittaamatta keihäistä, jotka olivat kiinni ruumiissansa, tarttui hän toiseen kiväriin ja viritti hanan; vaan ennenkuin ennätti tähdätä, sattui häneen toinen mokoma keihäitä. Kaikkialta lensi niitä; tuskasta vimmastuneena huutaen, käsitteli hän tahtomattansa kiväriä niin, että laukaus pamahti ylöspäin, tekemättä sen enempää vahinkoa ja hän kaatui syrjälleen venheesen.
Rajulla riemuhuudolla heittäytyivät villit parkaasiin, kun äkki-arvaamatta kaikuva huuto erään suusta pysähdytti koko parven heidän toimessaan.