Austraalian ilman-ala sallii matkustajan maata koko yönsä paljaan taivaan kannen alla ja tuhannet tekevät sen suurimman osan elämästänsä. Samoin myös mekin vaelluksellamme. Kun iltasella olimme löytäneet sopivan paikan, jossa oli puita ja vettä, tehtiin valkea ja keitettiin teevesi. Yksinkertaisen illallisen jälkeen otti yksi seurastamme kitaran ja me lauloimme vanhan isänmaallisen laulun. Päämme päällä suhisivat kunnia-arvoisten gummipuiden latvat ja niiden läpi katseli vanha, rakas kuu meitä. Villikoirain ulvonta ja lähellä olevan Etelämeren kohina vaivuttivat meidät viimein unehen, me uneksuimme kotitienoosta ja entisistä onnellisista ajoista!
Kun eräänä päivänä menimme muutaman ravintolan sivu, luultiin meitä kierteleviksi soittoniekoiksi ja käskettiin astumaan sisälle. Siellä oli kemut. Paljo herroja ja rouvasväkeä oli ko'ossa, jotka ahkerasti joivat viiniä, olutta ja brandy'ä ynnä nostivat hurraahuutoja vanhan Englannin kunniaksi. Vanha irlantilainen soitti viulua, jota näissä tiloissa ei koskaan saa puuttua ja meitä pakoitettiin säestämään. Tarpeellisten koneiden puutteessa lyötiin rumpua erään läkki-astian pohjalle, paperilla kääritty kampa oli räikkätorvena ja ystäväni teki soittokunnan täydelliseksi kitarallansa. Vanha viulunsoittaja oli kapellimestari; sitte kun hän muutaman kerran oli tyhjentänyt lasinsa meidän muistoksemme alkoi soitto ja tanssi. Koska tässä ei vaadittu niin paljon äänien sointuisuutta, vaan enemmän tahtiin menevätä rätinää, päättyi esittelömme kaikkein mieliksi. Seura ei antanut meitä olla minkään puutteessa ja niinpä vietimme iloisen illan. Kun seuraavana aamuna olisimme ottaneet jäähyväiset kapellimestariltamme, makasi hän vielä pöydän alla sikeässä unessa.
Iltana ennen kuin pääsimme perille, yhdyimme ensi kerran syntyperäisten asukasten kanssa. Kun näitä ensi kerran näkee, herättää se pelkoa ja kauhua. Heitä lähetessämme nousi muutamia näistä puoli-alastomista olennoista makaavasta asennosta seisoalle, vaan kaikki muut istuivat tulen ääressä ja kerjäsivät tupakkaa niinhyvin miehet kuin naiset. Täytettyä heidän pyyntönsä, osoittivat he erästä kengurua, jota parastaikaa hiilillä paistettiin, ja kehoittivat meitä viittauksilla syömään siitä. Me täytimme pyyntönsä; kuitenki oli makumme liian sivistynyt voidaksemme nauttia tätä ruokalajia.
Tänä iltana oli täysikuu, jota tapausta mustat ihmiset juhlana pitävät. Siten saimme olla läsnä tässä heidän Korrobere-nimisessä juhlassaan. Miehet maalaavat ruumiillensa kaikenlaisia kuvia ja koristavat pitkät, vanukkeiset tukkansa punamaalilla ja linnunsulilla; vaimot muodostavat piirin ja sill'aikaa kun miehet sen sisällä pitävät villiä tanssiansa, lyövät he tahtia, jonka mukaan laulavatkin. Hupaista oli nähdä näitä villin erämaan lapsia luonnontilassaan, varustettuina keihäillä ja nuijilla, joita miehet heiluttivat ikään kuin olisivat olleet sodassa, sill'aikaa kun vaimot, tämän villin sotaleikin innostamina, usein ulvoivat niin kauheasti ja hirvittävästi että pelästyen luulimme olevamme kadotuksen syvyydessä.
Tultuamme matkan perille, otimme asuntomme eräässä englantilaisessa ravintolassa, josta seuraavana aamuna astuimme kaivannon konttuoriin työtä tiedustamaan. Työnjohtaja tervehti ystävällisesti hymyillen, kun meitä katseli. Hän taisi nähdä, ettemme vielä paljon kuokkaa ja lapioa olleet käyttäneet. Koska hän ei voinut meitä ymmärtää, käski hän meidän hakea jonkun maamiehen tulkiksi; pitkällisen hakemisen ja kysymisen perästä onnistuikin meidän löytää erään vuorityömiehen kotoisin Harzista ja tämä seurasi meitä, Nyt meidät kirjoitettiin työmiesluetteloon, meille annettiin lapiot ja kohta aloimme kuparimalmia kärryillä kulettaa huuhtomalaitokseen. Jos huuhdottu malmi oli köyhää, pantiin se sulatusuuniin, jota vastoin runsas-aineinen malmi sulattamatonna säkeissä vietiin Englantiin.
Tämä rikas ja voittoa antava kuparikaivos oli perustettu osakkeille ja tässä työskenteli minun aikanani yli tuhannen ihmisen kaikista maista ja kaikista kansan-luokista. Työ-aika oli joka päivä 9 tuntia; työ oli jotenkin helppoa ja työn-antajain ynnä työmiesten väli oli vapaampi ja parempi kuin Europassa. Kun iltasella kokoonnuimme teepöydän ääreen, ei kukaan olisi voinut luulla meidän olevan tavallisia työmiehiä. Eräs vanha kunnian-arvoinen englantilainen, joka oli ollut harjoitteleva lääkäri, vaan onnettomuuksien kautta joutunut rappiotilaan, oli puheenjohtajamme ja niinkuin tavallista on englantilaisten aterioilla, että joku määrätty henkilö jakelee lihan, ei hänkään antanut kenenkään tätä tointa itseltään riistää. Aina näyttäytyi hän pöydässä puettuna mustaan takkiin ja valkoiseen huiviin, piti vilkasta keskustelua vireellä ja tutki iltaruo'an jälestä latinalaisia ja kreekkalaisia kirjailleitansa, jota vastoin minä käytin joutohetkeni englannin kielen oppimiseen, jossa edistyinkin siinä määrässä, että välttävästi sitä taisin puhua, kun muutaman kuukauden perästä läksin tästä paikasta.
Suuret edut ovat niillä, jotka kotimaassaan ovat oppineet jotakin käsityötä, niinkuin rauta- ja puusepillä, kirvesmiehillä, leipureilla, teurastajilla ja maanviljeliöillä; näitä tässä maassa etsitään ja ne voivatkin ansaita paljo rahaa. Useimmat maahan muuttavat henkilöt eivät kuitenkaan taida mitään käsityötä erittäin, vaan ryhtyvät kaikkeen, mistä luulevat jotakin ansaitsevansa. Nämä henkilöt saavat alituista tointa erittäinki Austraalian isoissa lammasmoisioissa ja karjakartanoissa, joissa minäkin isomman osan siellä-olo-aikaani olen viettänyt. Karjataloin hallussa on suurin osa maata ja alkavat ne niiltä tienoin, missä maanviljelys loppuu. Satamääriä penikulmia ulottuu niitä maan sisälle ja ovat ikäänkuin etuvartioita sivistyksen ja erämaan rajalla. Kauempana ei valko-ihoisilla ole maata; siellä puollustaa erämaan poika yksinään oikeuksiaan ja kotitienoitaan.
Suurimmilla lammasmoisioilla on yli sadantuhannen lampaan ja sitä paitsi paljo sarvikarjaa ja hevosia. Nämä laumat ovat, laitumien laadun suhteen, jaetut karjoihin, joissa on tuhannesta kolmeentuhanteen eläimeen ja itsekullakin karjalla on oma pääpaimenensa. Runsaan ruohonkasvun ja laitumen suuruuden suhteen olisi paimenella helppo työ, jos hän ei tarvitseisi valvoa karjaa villikoirilta, jotka muutamissa osissa maata suurissa parvissa sitä hätyyttelevät. Vieläkin pahempi vihollinen on hänellä, jos karjalaitumensa on enemmän maan sisällä; siellä villi-ihmiset hyökkäävät karjaan, jota usein pahoin raatelevat, ei säästäen ihmistäkään. Semmoisissa paikoin ei yks paimen riitä, vaan suojelee silloin monta aseella hyvästi varustettua miestä karjaa.
Paimenen asunto on pieni mökki, usein kahdenkymmenen penikulman päässä lampaiden omistajan asunnosta. Hänen elämänsä, ehkä yksinäinen, on kuitenki suruton ja paimenien seassa näkee monta sivistynyttä, usein oppineitakin henkilöitä ja onnellisia perheenisiä. Pyynnöstään saavat he sanomalehtiä ja kirjoja ja paimen voipi ansaita vuosittain 400 ja 500 talaria (1572 ja 1965 suomen markkaa). Austraalian paimenen täytyy osata teurastaa ja leipoa, keittää, ratsastaa ja ajaa, vaan erittäin tarpeellinen on hänen tuntea kompassia ja ympäri olevia tienoita, jos ei tahdo eksyä. Tuskin voipi ajatella, kuinka helposti tämä tapahtuu ynnä kuinka avuttomaksi ja onnettomaksi ainakin alussa itsensä tuntee tässä erämaassa, näillä aavoilla ja loppumattomilla heinälakeuksilla, joilla silmä turhaan hakee paikkaa, jota tuntisi.
Kerran kun taas matkustin Adelaide'n ja Melbourne'n välillä, otin eräänä aamuna jäähyväiset vierasvaraiselta skotlantilaiselta isännältäni, jatkaakseni matkaa viimeksi mainittuun kaupunkiin. Hyväntahtoisesti neuvottiin minua jonkun matkan päässä poikkeemaan syrjätielle, jonka kautta matka lyhentyisi muutamalla penikulmalla ja kuitenkin olisin oikealla tolalla. Tämä hyvää tarkoittava neuvo oli tienoita tuntemattomalle mieletön; sen ovat monet saaneet hengellään maksaa ja olisi sillä minunki suhteeni ollut surullisimmat seuraukset, jos ei armollinen sallimus olisi ohjannut askeleitani.