Austraalian sisällä ei löydy todellisia maanteitä, vaan ainoastaan kapeita ajoteitä, jotka, kulkien yhdestä pysäyspaikasta toiseen, ovat kymmenestä kolmeenkymmeneen penikulmaan toisistaan. Nämä huonot tiet huuhtoo sade-ajan vesitulvat tuntemattomiksi ja tämä vuoden-aika oli käsissä.
Useita päiviä oli rajusti satanut, raskaat, tummat pilvet peittivät taivaan ja usein sain pitkiä matkoja vedessä kaahlata. Kulin eteenpäin; vaan kun usean tunnin kuluttua en voinut löytää etsimääni tietä, luulin kau'an sitten kulkeneeni sen ylitse ja käännyin takaisin, päästäkseni edes viimiseen yökorttieriini, ett'en olisi tarvinnut viettää yötäni aukealla kedolla; sillä sade tuli rajummaksi ja putosi virtana taivaasta. Nopein askelin kiiruhdin eteenpäin, voidakseni ennenkuin yö saavutti, päästä katoksen alle; silloin tulin odottamatta polulle, jota seurasin siinä suloisessa luulossa, että sitä myöten pääsisin jonkun paimenen asunnolle. Mutta kauhukseni päättyikin se erään ison heteikön rannalle, jolla ympäri-olevat härkäin ja hevosten luut muistuttivat minua erään saksalais-siirtolaisen varoitusta, ett'ei pidä seurata tämmöisiä polkuja, koska ne eksyttävät matkustajaa. Kesän ajalla, kun joet ja purot usein kuivavat ja vesi alkaa puuttua, kulkee karja viiskymmentä ja satukin englannin penikulmaa yks toisensa perästä heteikön vesille. Sinne tultua, heittäytyvät janoiset eläimet kärsimättömyydellä puoleksi kuivuneihin lantaisin, painuvat syvästi mutaan, heittäen joukottain henkensä.
Päivä loppui ja yön varjot alkoivat peittää maisemia. Kaikin voimin koittelin huutaa, että ehkä joku kotia palaava paimen kuulisi minua; ainoastaan joukko säikkyneitä papu-kaijoja kohosi ilmaan rääkyen, vaan muutoin oli kaikki hiljaa. Siinä luulossa, että olin eksynyt, tulin nyt ihka varmaksi.
Pidin itseäni tässä erämaassa kadotettuna ihmisenä ja kaikki ne hirvittävät kuvaukset, joista niin usein olin lukenut ja kuullut kerrottavan, näyttivät vieläkin kauheimmilla. Läpimärkänä ja väsyneenä istuuduin kaatuneelle puulle viettääkseni tässä yötä, vaan nyt alkoi vatsakin vaatia veroansa. Nälän ensimäiset ahdistukset ovat kovimmat. Ne palaavat säännöllisesti ja päättyvät heikkoudella ja pyörtymisellä. Jalat eivät tahdo kannattaa ruumista, välinpitämättömyys ja velttous, jotka ovat nälkään kuolemisen ensimäiset tunnusmerkit alkavat tuntua; useita kertoja koittelee kärsivä eksynyt nousta jaloilleen, vaan hän, viimisten voimain loputtua, kaatuu maahan ja tainnuksissa olo ainaiseksi sulkee hänen silmänsä. Silloin kaarneet ja korppikotkat tappelevat villikoirain kanssa saaliista ja kuukausien, ehkäpä vasta vuosien kuluttua löydetään vaalenneet luut, joiden johdolla sanomalehdet kertovat uusista uhreista, joita Austraalian erämaa on ottanut.
Muutamia kertoja nukahdin, suloiset mielenkuvaelmat alkoivat ilveitään, asettaen muun muassa eteeni ruokapöydän monine herkkuineen; halukkaasti istuin sen ääreen, vaan kylmyys puistatti ja herätti minut samalla armottomasti. Milloin taas uneksuin makaavani lämpimällä vuoteella; suloisesti siinä kääntelin ja vääntelin itseäni, vaan silloin taas putosin oksaltani ja huomasin makaavani märällä maalla.
Viimeinki koitti toivottu päivä. Sade oli lakannut, auringon kultasäteet ennustivat kaunista päivää; uuden elämän tunsin virtaavan jäsenissäni, uuden toivon sydämessäni. Rauhoitin valittavaa vatsaani tupakkapiipulla, ja, puhaltaessani pienet tupakkapilvet kirkkaasen ilmaan, mietin mihin suuntaan olisi paras lähteä. Olin monesti kuullut että ne, jotka eksyvät, useinki päivän kierreltyä lopullisesti tulevat lähtöpaikkaan ja ettei minulle näin kävisi, päätin seurata vaan yhtä suuntaa. Vaan minkä suunnan valitsisin? Kun siitä muutoin en voinut soveltua itse kanssani, päätin onnen antaa määrätä sen.
Ensin kuitenki rukoilin Jumalalta apua, sillä onnellinen on se ihminen, joka tietää, että hänellä on ystävä ylähällä. Ainoastaan korkeampi voima taisi minut saattaa tästä erämaan labyrintistä ja tähän voimaan luottaen kirjoitinkin neljälle paperilapulle ilmasuunnat pohjoinen, etelä, itä ja länsi, kiersin ne torvelle, heitin lakkiini ja vedin yhden. Länsi oli se ilmansuunta, jota arvan mukaan piti seuraamani ja niin päätinkin tehdä, niin kauan kun jalkani kannattaisivat.
Voidakseni helpommin ja nopeammin kävellä, otin ainoastaan tärkeimmät tavarani myötä ja läksin siis auringon ja kompassin osoittamaa suuntaa astumaan. Joku lakkaamaton levottomuus pakoitti minua kulkemaan rajusti ja harvoin levähdinkään. Niin tulin suurelle gummipuita kasvavalle lakeudelle. Semmoiset metsät eivät ole tiheitä, koska vesakoita puuttuu ja niissä taitaakin sentähden nähdä pitkät matkat eteensä. Suuria kenguru-laumoja juoksi sivuitseni, Emiu, Austraalian kamelikurki pärähti lentoon läheisyydessäni ja villit härät ja hevoset seisahtuivat vähän matkan päähän katselemaan minua suurilla silmillä. Löysin muutamia syötäviä juuria ja pesällisen linnunpoikasia, jotka söin; illan tultua tein tulen, leikkasin nuorta ruohoa ja keitin sen, virkistääkseni itseäni lämpimällä ruo'alla. Kuitenki tunsin selvästi voimani vähenevän ja uudestaan alkoi alakuloisuus ja pelko minua vaivata. Ei unikaan virkistänyt. Kolmas päivä valkeni ja töin tuskin taisin nousta seisomaan. Pyörrytys ja tähän saakka tuntematon raukeaminen hervostuttivat jäseneni, kuumetaudin oireet polttivat otsaani, ja, tuntien kuoleman lähestyvän, täytyi minun itsekseni myöntää loppuni olevan varman, jos en nopeammin onnistunut päästä tästä erämaasta. Huomasin, että siitä saakka kuin olin eksynyt, olin vaeltanut ainakin viiskymmentä englannin penikulmaa ja ei vieläkään näkynyt yhtään ihmisasunnon jälkeä. Nousin vähäiselle kukkulalle; vaan jos katsoin mihin hyvänsä, en missään nähnyt apua, en missään pelastusta. Olinko sivistyneiden ihmisten rajain sisällä, tahi olinko jo ainaiseksi tullut niiden ylitse? Veikö tieni minut johonkin vierasvaraiseen paikkaan tahi oliko kova osani määrännyt minut, hyljättynä maailmalta, vetämään viimiset hengenvetoni tässä erämaassa? En tietänyt sitä.
Eräs velvollisuus, oli minun vielä täytettävä: jättää jälkeenjääville tiedon surullisesta kohtalostani. Kirjoitin muistikirjaani saksan ja englannin kielillä nimeni ja kotopaikkani, pyytäen sitä, joka ehkä löysi sen, julkaisemaan nämä muistoonpanot, jonka tähden hänelle testamentteerasin vähäisen omaisuuteni, kymmenen englannin puntaa (250 suom. mkk.). Sitä paitsi kaversin nimeni juomamaljan pohjaan ja, pidettyäni iltarukouksen, kääriydyin peitteesen makaamaan ruvetakseni.
Taisi olla aamu-yö, kun kaukaa kuulin kukon laulun. Nousin ylös siinä luulossa, että olin uneksinut. Mutta vielä kerran kaikui korviini nuo vanhat tutut äänet, jotka nyt tuntuivat soitolta toisesta maailmasta. Olin siis ihmisten läheisyydessä ja samalla pelastettukin. Muutaman tunnin kuluttua saavuin erään englantilaisen lammasmoisiolle, jossa taas taisin saada takaisin entiset voimani. Kuitenki täytyi minun olla siten varova, etten ensi päivinä nauttinut muuta kuin maitoa ja leipää.