Orjainomistajien salaliiton ensimmäinen yritys kukistaa Pariisi, jonka jälkeen preussiläisten piti miehittää se, meni myttyyn Bismarckin kiellosta. Toinen 18 p:nä maaliskuuta tehty yritys päättyi hallituksen sotajoukkojen häviöön ja hallituksen pakoon Versailles'iin, jonne koko hallintokoneiston täytyi seurata sitä. Uskottelemalla oltavan rauhanneuvotteluissa Pariisin kanssa voitti Thiers nyt aikaa valmistellakseen sotaa Pariisia vastaan. Mutta mistä saada armeija? Linjarykmenttien jätteet olivat heikot luvultaan ja epäluotettavat mielialaltaan. Hänen kiihkeät kehotuksensa maakunnille kiirehtiä kansalliskaarteineen ja vapaaehtoisineen Versailles'in avuksi saivat vastaukseksi julkista kieltäymistä. Ainoastaan Bretagne lähetti kourallisen chouaneja, jotka taistelivat valkoisen lipun alla, jokaisella valkoiselle ommeltu Jesuksen sydän rinnallaan ja sotahuutonaan: Vive le roi (Eläköön kuningas!). Thiers'in oli näissä oloissa pakko kaikessa kiireessä haalia kokoon hyvin kirjava joukko matruuseja, merisotilaita, paavin zuaveja, Valentin'in santarmeja, Pietrin poliiseja ja mouchardeja (urkkijoita). Mutta tämä joukko olisi kuitenkin ollut naurettavuuteen asti mitätön ilman niitä vähitellen saapuvia keisarillisia sotavankeja, jotka Bismarck velan lyhennysmaksujen suorittamisen jälkeen laski vapaaksi ja jotka riittivät toiselta puolen pitämään sodan käynnissä ja toiselta pysyttämään Versailles'in Preussin matelevassa alamaisuudessa. Tämän sodan kestäessäkin täytyi Versailles'in poliisin pitää silmällä siellä olevia joukkoja, samalla kuin santarmien täytyi temmata joukkoja mukaansa ensin itse asettautumalla vaaranalaisiksi vaarallisimmilla paikoilla. Niitä linnoituksia, jotka kukistuivat, ei otettu, vaan ostettiin. Kommuunin puoltajien sankarillisuus sai Thiers'in vakuutetuksi, että Pariisin vastarinta ei ollut murrettavissa hänen omalla sotanerollaan eikä käytettävissään olevilla pistimillä.
Samaan aikaan kävivät hänen suhteensa maakuntiin yhä vaikeammiksi. Ei saapunut ainoatakaan hyväksymisadressia Thiers'in ja hänen maajunkkariensa innostuttamiseksi. Päinvastoin. Lähetystöjä ja kirjelmiä virtasi kaikilta puolilta, jotka vaativat kaikkea muuta kuin kunnioittavassa äänilajissa sovintoa Pariisin kanssa sillä pohjalla, että tasavalta selvästi tunnustetaan, kommuunivapaus vahvistetaan ja kansalliskokous, jonka valta-aika oli kulunut umpeen, hajoitetaan. Näitä kirjelmiä saapui sellaiset määrät, että Dufaure, Thiers'in oikeusministeri, käski eräässä 23 p:nä huhtik. annetussa kiertokirjeessä yleisiä syyttäjiä käsittelemään "sovinnon huutoja" rikoksina! Mutta ne toivottomat mahdollisuudet huomioonottaen, jotka hänen sotaretkensä hänelle avasi, päätti Thiers muuttaa menettelytapaa ja määräsi koko maassa huhtik. 30 p:nä toimeenpantaviksi kunnallisvaalit uuden, kansalliskokoukselle sanelemansa kunnallisasetuksen perusteella. Prefekteineen (maaherroineen) punoen juonia yhtäällä, poliiseineen peloitellen toisaalla odotti hän täysin luottavaisesti maakuntain vahvistuksen antavan kansalliskokoukselle sitä siveellistä tukea, jota sillä ei ollut koskaan ollut, ja saavansa maakunnilta sitä aineellista apua, jota hän Pariisin voittaakseen tarvitsi.
Thiers oli heti alusta alkaen pitänyt tarpeellisena pienellä sovintoilveilyllä, jonka tuli palvella useampaa kuin yhtä tarkoitusperää, täydentää ryövärisotansa Pariisia vastaan, jota hänen omissa tiedonannoissaan kaunisteltiin, ja ministeriensä yritykset panna koko Ranskassa pystyyn uusi hirmuvalta. Tuon ilveilyn piti pimittää maaseudut, houkutella Pariisin keskiluokkaa ja ennen kaikkea antaa kansalliskokouksen uskotelluille tasavaltalaisille tilaisuus kätkeä petoksensa Pariisia kohtaan Thiers'ille annetun luottamuksen taakse. Maaliskuun 21 p:nä, jolloin hänellä ei vielä ollut mitään sotajoukkoa, oli hän selittänyt kansalliskokoukselle: "Tulkoon mitä tulee, minä en tule lähettämään mitään joukkoja Pariisia vastaan." Maaliskuun 27 p:nä purki hän taas: "Minä olen havainnut tasavallan toteutetuksi tosiasiaksi ja vahvasti päättänyt pitää sen pystyssä." Todellisuudessa kukisti hän Lyonissa ja Marseille'ssa vallankumouksen tasavallan nimessä, samalla kuin hänen maajunkkariensa karjunta vaiensi pelkän tasavallan nimen mainitsemisenkin Versailles'issa. Tämän sankaritekonsa jälkeen lievensi hän toteutetun tosiasian oletetuksi tosiasiaksi. Orleanilaiset prinssit, joiden hän varovaisesti oli antanut lähteä tiehensä Bordeaux'sta, saivat nyt, julkisesti lakia rikkoen, vapaasti juonitella Dreux'ssa. Ne myönnytykset, joista Thiers lukemattomissa kohtauksissaan Pariisin ja maaseudun valtuutettujen kanssa antoi toiveita — niin häilyviä kuin ne olivatkin, päättyivät lopuksi, kun kaikki ympäri kävi, aina siihen, että hänen kostonsa todennäköisesti tulisi rajoittumaan siihen "kouralliseen rikoksentekijöitä, joka oli ollut osallisena Clement Thomas'n ja Lecomte'n murhissa", sillä hyvin ymmärrettävällä ehdolla, että Pariisi ja Ranska ehdottomasti tunnustaisivat herra Thiers'in itsensä paraimmaksi tasavallaksi, aivan samaten kuin hän 1830 oli tehnyt Louis Philippe'n kanssa. Ja myönnytykset sitten — hän ei tyytynyt vain pitämään huolta siitä, että hänen ministerinsä tekivät ne epäilyksenalaisiksi niissä julkisissa selityksissään, joita ne kansalliskokoukselle niistä antoivat. Ei, hänellä oli vielä Dufaure'nsa toimimassa. Dufaure, tuo vanha orleanilainen asianajaja, oli aina piiritystilojen aikana ollut ylituomarina, niin nyt 1871 Thiers'in aikana kuin 1839 Louis Philippe'n ja 1849 Louis Bonaparten presidenttinä ollessa. Jollei hän ollut ministerinä, niin rikastui hän pitämällä puheita pariisilais-kapitalistien puolesta ja teki valtiollista pääomaa puhumalla itse voimaansaattamiaan lakeja vastaan. Nyt, tyytymättömänä siihen, ettei ollut saanut kansalliskokouksessa ajetuksi läpi sarjaa sortolakeja, joilla Pariisin kukistuttua piti kitkeä pois sieltä viimeisetkin tasavaltalaisen vapauden jätteet — nyt ilmaisi hän ennakoita Pariisin kohtalon hylkäämällä hänelle aivan liian pitkäveteisen menettelytavan sotaoikeuksissa ja saattamalla voimaan aivan uuden, julman maastakarkoituslain. V:n 1848 vallankumous, joka lakkautti kuolemanrangaistuksen valtiollisista rikoksista, oli korvannut sen maastakarkoituksella. Louis Napoléon ei uskaltanut uudelleen pystyttää giljotiinin valtaa, ei ainakaan julkisesti. Maajunkkarien kokouksen, joka vielä ei ollut kyllin rohkea edes ilmaistakseen, että pariisilaiset eivät olleet kapinoitsijoita, vaan murhaajia, täytyi siitä syystä rajoittaa ennakolta kostonsa Pariisia kohtaan Dufaure'n maastakarkoituslakiin. Kaikkien näiden seikkojen vallitessa olisi Thiers'in ollut mahdoton jatkaa sovintoilveilynsä näyttelemistä näin kauan, jollei — mikä juuri oli hänen tarkoituksensa — se olisi synnyttänyt raivonhuutoja maajunkkareissa, joitten märehtivä järki ei tajunnut peliä eikä hänen viekastelunsa, vilppinsä ja viivästelynsä välttämättömyyttä.
Lähestyviä, 30 p:nä huhtik. tapahtuvia kunnallisvaaleja silmällä pitäen esitti Thiers 29 p:nä yhden suurista sovintonäytelmistään. Keskellä erästä tunteellista, puhetaidollista suunpurkaustaan huudahti hän kansalliskokouksen puhujalavalta: "Ainoa olemassaoleva salaliitto tasavaltaa vastaan on se, mikä on Pariisissa ja mikä pakoittaa meidät vuodattamaan ranskalaista verta. Minä toistan kerran toisensa perään: antakaa vain jumalattomien aseiden pudota niiden käsistä, jotka niitä kantavat, ja rankaisua silmänräpäyksessä hillitsee rauhanteko, joka syrjäyttää vain rikollisten pienen joukon". Maajunkkarien kiihkeisiin välihuutoihin vastasi hän: "Sanokaa minulle, hyvät herrat, minä pyydän sitä mitä hartaimmin: olenko minä väärässä? Tekeekö se todellakin teille pahaa, että minä saatoin sanoa teille totuuden, että rikoksentekijöitä on vain kourallinen? Eikö se ole onni kaikessa onnettomuudessamme, että ihmiset, jotka kykenivät vuodattamaan Clement Thomas'n ja kenraali Lecomte'n verta, ovat vain harvinaisia poikkeuksia?"
Ranska oli kuitenkin kuuro Thiers'in puheille, joilla hän imarteli itselleen esittäneensä parlamentarisen sireenilaulun. Kaikista 700,000 kunnanvaltuutetusta, jotka valittiin 35,000:sta Ranskalle pelastetusta kunnasta, eivät yhtyneet legitimistit, orleanilaiset ja bonapartelaiset kyenneet ajamaan läpi 8000. Seuraavien täydennys- ja uusintavaalien tulos oli vielä vihamielisempi heille. Kansalliskokous, sen sijaan että se olisi maaseudulta saanut niin kipeästi tarvitsemaansa aineellista voimaa, kadotti viimeisenkin siveellisen vallan vaatimuksen: vaatimuksen olla yleisen äänioikeuden ilmaisuna Ranskassa. Ja tehdäkseen tappion täydelliseksi uhkasivat kaikkien Ranskan kaupunkien äsken valitut valtuutetut Versailles'in vallananastajien kokousta vastakokouksen kutsumisella Bordeaux'seen.
Silloin oli kauan odotettu hetki Bismarckin ratkaisevalle esiintymiselle tullut. Hän käski hallitsijaäänellä Thiers'in viipymättä lähettämään valtuutetut lopullista rauhantekoa varten Frankfurtiin. Nöyrästi totellen herransa ja mestarinsa kutsua kiiruhti Thiers lähettämään koetellun Jules Favre'ensa, apunaan Pouyer-Quertier. Pouyer-Quertier, "etevä" puuvillankehrääjä Rouen'ista, oli tulinen, jopa orjamainen toisen keisarikunnan kannattaja, joka ei koskaan ollut havainnut siinä mitään muuta väärää kuin kauppasopimuksen Englannin kanssa, mikä sopimus haittasi hänen omia tehtailijaetujaan. Tuskin oli Thiers Bordeaux'ssa tehnyt hänet finanssiministeriksi, kun hän alkoi esittää valituksia tuota jumalatonta sopimusta vastaan, antoi viittauksia, että se pian olisi lakkautettava, olipa vielä kyllin häpeämätön koettaessaan, vaikkakin turhaan (koska hän oli tehnyt laskelmansa ilman Bismarck'ia), heti uudelleen voimaan saattaa vanhat suojelustullit Elsassia vastaan, jossa ei, kuten hän sanoi, minkäänlaisia voimassaolevia kansainvälisiä sopimuksia ollut tuon toimenpiteen esteenä. Tämä mies, joka vastavallankumouksessa näki keinon työpalkkojen polkemiseksi alas Rouen'issa ja ranskalaisten maakuntien luovuttamisessa keinon tavaroittensa hinnan korottamiseksi Ranskassa, — eikö hän ollut kuin ennakolta määrätty arvokkaaksi toveriksi Jules Favre'elle tämän viimeisessä, koko hänen työnsä kruunaavassa petoksessa?
Kun tämä oivallinen pari valtuutettuja tuli Frankfurtiin, ärjäsi Bismarck kohta heille komennuksen: joko keisarikunta palautettava tai tinkimättä hyväksyttävä minun rauhanehtoni! Nämä ehdot sisälsivät, että sotakorvauksen maksamisen määräaikoja oli lyhennettävä, sen ohella, että preussiläiset joukot saivat jatkuvasti pitää miehitettyinä Pariisin linnoitukset, siksi kuin Bismarck selitti olevansa tyytyväinen asiain tilaan Ranskassa — niin että Preussi tunnustettiin korkeimmaksi erotuomariksi Ranskan sisäisissä asioissa! Sitävastoin oli Bismarck valmis Pariisin puhdistamista varten laskemaan vapaaksi vangitun bonapartelaisen armeijan ja antamaan suoranaista apua Keisari Wilhelmin joukoista. Hän takasi rehellisyytensä sillä, että teki sotakorvauksen ensimmäisen erän maksamisen riippuvaksi Pariisin rauhoittamisesta. Sellaisen syötin luonnollisesti Thiers ja hänen asiamiehensä nielaisivat ahnaasti. He allekirjoittivat sopimuksen 10 p:nä toukok. ja hankkivat kansalliskokouksen vahvistuksen sille jo 21 p:nä.
Rauhanteon ja bonapartelaisten vankien saapumisen välillä olevana aikana tunsi Thiers velvollisuudekseen uudelleen ottaa esitettäväksi sovintopilansa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen tasavaltalaiset kätyrinsä olivat äärimmäisessä tuskassa löytääkseen verhon, millä peittäisivät silmänsä Pariisin verilöylyn valmisteluilta. Vielä toukok. 8 p:nä vastasi hän eräälle sovinnollismieliselle keskiluokan porvarien lähetystölle: "Niinpiankuin kapinoitsijat päättävät antautua, tulevat Pariisin portit kokonaisen viikon olemaan selko selällään kaikille muille paitsi kenraalien Clement Thomas'n ja Lecomte'n murhaajille."
Muutamia päiviä senjälkeen, kun maajunkkarit ankarin sanoin syyttivät häntä tästä lupauksesta, kieltäytyi hän kaikista selityksistä, mutta lisäsi tuon merkitsevän viittauksen: "Minä sanon Teille, että Teidän joukossanne on kärsimättömiä, joilla on aivan liian kiire. Tällaisten täytyy odottaa vielä kahdeksan päivää. Näiden kahdeksan päivän kuluttua ei enää ole mitään vaaraa olemassa ja tehtävä tulee silloin vastaamaan heidän rohkeuttaan ja heidän kykyjään." Heti kuin Mac Mahon saattoi luvata, että hän kohta oli valmis hyökkäämään Pariisiin, selitti Thiers kansalliskokoukselle, että hän tulee menemään Pariisiin laki kädessään ja vaatimaan täydellisen sovituksen niiltä kurjilta, jotka ovat uhranneet sotamiesten henkiä ja hävittäneet julkisia muistomerkkejä. Kun ratkaisun hetki läheni, sanoi hän kansalliskokoukselle: "Minulla ei ole armoa"; Pariisille, että tuomionsa on julistettu; bonapartelaisille roistoilleen, että heillä oli esivallan lupa vaatia Pariisilta kostoa halunsa mukaan. Vihdoinkin, kun kavallus 21 p:nä toukokuuta oli aukaissut Pariisin portit kenraali Douai'lle, paljasti Thiers 22 p:nä maajunkkareilleen sovintoilveilynsä "tarkoituksen", jonka he niin itsepintaisesti olivat väärin käsittäneet. "Minä sanoin Teille muutamia päiviä sitten, että me lähestymme päämäärää. Tänään tulen Teille sanomaan, että — päämäärä on saavutettu. Järjestyksen, oikeuden ja sivistyksen voitto on vihdoinkin voitettu."
Ja se oli voitettu. Porvarillisen järjestelmän sivistys ja oikeus esiintyy todellisessa, kaameassa valaistuksessaan, niinpian kuin tämän järjestelmän orjat nousevat kapinaan herrojansa vastaan. Silloin tulee tuo sivistys ja tuo oikeus näkyviin peittelemättömänä raakuutena ja laittomina kostoina. Jokainen uusi vaihe rikkauden riistäjien ja sen tuottajien välisessä luokkataistelussa osoittaa tämän tosiasian yhä räikeämmin. Yksin porvariston v. 1848 tekemät julmuudetkin peittyvät varjoon v. 1871 harjoitetun kuvaamattoman kataluuden rinnalla. Se uhrautuva sankarillisuus, jolla Pariisin väestö — miehet, naiset ja lapset — jatkoi taistelua kahdeksan pitkää päivää versaillesilaisten hyökkäyksen jälkeen, kuvastaa yhtä suuressa määrässä heidän puoltamansa asian suuruutta kuin sotamiesten helvetilliset teot kuvastavat sen sivistyksen synnynnäistä henkeä, jonka palkattuja puolustajia ja kostajia he ovat. Mainehikas sivistys todellakin, jonka elinkysymys on, miten se selviytyy murhattujen ruumiskasoista, sittenkuin taistelu on tauonnut!