Löytääksemme vastineen Thiers'in ja hänen verikoirainsa menettelylle on meidän mentävä ajassa taaksepäin Sullan ja molempain roomalaisten triumviraattien aikoihin. Silloin tapaamme samanlaisia kylmäverisiä joukkoteurastuksia; saman välinpitämättömyyden ijästä ja suvusta murhatessa; saman menettelytavan vankien kiduttamisessa; samat pannaan julistamiset, mutta tällä kerralla kokonaista luokkaa vastaan; saman hurjan ajometsästyksen johtajien perässä, jottei vaan yksikään ainoa pääsisi käsistä; samat ilmiannot valtiollisia ja yksityisiä vastustajia vastaan; saman välinpitämättömyyden raadellessa väestöä, jolla ei ole mitään tekemistä taistelujen kanssa. Se ero vain on olemassa, ettei roomalaisilla vielä ollut kuularuiskuja tuhottavien joukottaiseen surmaamiseen eivätkä he "kantaneet käsissään lakia" eikä myöskään huulillaan sanaa "sivistys".
Ja näitten häpeällisten tekojen jälkeen katsokaa nyt porvarillisen sivistyksen toista, vielä inhottavampaa puolta, sellaisena kuin se on kuvattu sen omissa lehdissä!
"Samaan aikaan", kirjoittaa erään lontoolaisen tory-lehden Pariisin kirjeenvaihtaja, "samaan aikaan kuin yksinäiset laukaukset vielä kajahtelevat kaukaisuudessa ja haavoittuneita, hoidottomiksi jätettyinä kuolee Père-Lachaise'n hautakivien välissä, kun 6,000 pelästynyttä kapinoitsijaa epätoivon kuolinkamppailussa eksyksissään harhailee katakombien salakäytävissä ja onnettomia ihmisiä vielä kuljeksii kaduilla kuularuiskujen joukottain ammuttavina — on surullista nähdä kahvilat täyteen ahdettuina absintinjuojia, biljardin- ja dominonpelaajia, nähdä naisellisen turmeluksen leviävän boulevardeille ja kuulla, kuinka juomisen ja mässäyksen suuriääninen melu ylhäisten ravintoloiden yksityishuoneista häiritsee yörauhaa." Herra Edouard Herve kirjoittaa "Journal de Paris" -nimisessä, kommuunin lakkauttamassa versaillesilaisessa lehdessä: "Se tapa, millä Pariisin väestö (!) eilen ilmaisi tyytyväisyytensä, oli tosiaankin enempi kuin rivo, ja me pelkäämme sen aikaa myöten käyvän pahemmaksi. Pariisi on nyt juhla-asussaan, joka totisesti ei ole paikallaan, ja täytyy siitä tulla loppu, jollemme tahdo kantaa 'turmeluksen Pariisin' nimeä." Ja sitten lainaa hän erään kohdan Tacituksesta: "Ja kuitenkin heti seuraavana aamuna tämän hirveän taistelun jälkeen ja ennenkuin se täydellisesti oli taisteltukaan loppuun, alkoi Rooma, alennustilassaan ja turmeltuneena, uudelleen rypeä siinä hyvinvoinnin rapakossa, joka turmeli sen ruumiin ja tahrasi sen sielun — alibi prolia et vulnera, alibi balnea et popinoeque (täällä taisteluita ja haavoja, tuolla kylpyjä ja ravintoloita)." — Herra Herve unohtaa vain, että se "Pariisin väestö", josta hän puhuu, on Thiers'in Pariisin väkeä, ranskalais-keikareita, joita joukottain palaa Versailles'ista, Saint Denis'stä, Reuil'sta ja Saint Germain'ista, — todellakin "turmeluksen Pariisi".
Jokaisessa verisessä voitonriemussa, mitä tämä häpeällinen, työn orjuuttamiseen perustuva sivistys viettää saatuaan voiton uuden ja paremman yhteiskunnan uhrautuvaisista esitaistelijoista, hukkuu sen teurasuhrien huuto parjausten tulvaan, jota yli maailman vyöryvä kaiku toistaa. Kommuunin iloinen työläisten Pariisi muuttuu äkkiä "järjestyksen" verikoirain käsissä pandominiumiksi. Ja mitä todistaa tämä hirmuinen muutos kaikkien maiden porvarilliselle järjelle? Ei muuta kuin että kommuuni on tehnyt liiton sivistystä vastaan. Pariisin väestö uhraa innostuneena henkensä kommuunin puolesta; sen kuolleitten lukumäärä on suurempi kuin missään aikaisemmassa taistelussa. Mitä se todistaa? Ei mitään muuta kuin että kommuuni ei ollut kansan oma hallitus, vaan kourallisen rikoksentekijöitä suorittama väkivallanteko! Pariisin naiset uhraavat ilomielin henkensä niin katusuluilla kuin mestauspaikoillakin. Mitä tämä todistaa? Ainoastaan sitä, että kommuunin paha henki on muuttanut ne raivottariksi. Kommuunin maltillisuus sen kaksikuukautisen kieltämättömän vallan aikana löytää vastaavaisuutensa vain sen puolustuksen sankaruudessa. Mitä se todistaa? Ei mitään muuta kuin sitä, että kommuuni kokonaista kaksi kuukautta maltillisuuden ja ihmisyyden naamarin alle säläsi pirullisten halujensa verenhimon päästääkseen kuolinkamppailunsa hetkellä sen valloilleen.
Pariisin työläiset ovat sankarillisessa itsensäuhrauksessa vieneet mukanaan rakennuksia ja muistomerkkejä liekkeihin. Kun köyhälistön hallitsijat silpovat työläisten eläviä ruumiita kappaleiksi, ei heillä enää olekaan lupa luulla saavansa voittokulussa kulkea takaisin asuinsijojensa koskemattomien muurien sisäpuolelle. Versailles'in hallitus huudahtaa: murhapoltto! ja kuiskaa tuon iskusanan kaikille kätyreilleen etäisintäkin kylää myöten, jotta ne kaikkialla ryhtyvät ajamaan takaa vastustajiaan, epäiltyinä ammattimaisesta murhapoltosta! Koko maailman porvaristo katselee mielihyvällä joukkoteurastuksia taistelun jälkeen, mutta kauhistuu kovasti kodin ja konnun häväisemistä!
Kun hallitukset antavat sotalaivastoilleen esivallan lupakirjan "surmata, polttaa ja hävittää", onko se päästökirja murhapoltosta? Kun brittiläiset joukot vallattomuudessaan polttivat Washington'in kapitoliumin ja Kiinan keisarin kesäpalatsin, oliko se murhapoltto? Kun Thiers kuuden viikon ajan pommitti Pariisia sillä tekosyyllä, että hän tahtoi sytyttää vain sellaiset talot, joissa oli ihmisiä, oliko se murhapolttoa? — Sodassa on tuli täysin oikeudenmukainen ase. Vihollisen miehittämiä rakennuksia pommitetaan, jotta saataisiin ne syttymään. Jos puolustajien täytyy ne jättää, niin pistävät ne itse ne palamaan, jotta eivät hyökkääjät pääse niihin asettumaan. Poroksi polttaminen on aina ollut niiden rakennusten välttämätön kohtalo, jotka ovat sijainneet maailman säännöllisten sotajoukkojen taistelurintamilla. Mutta sorrettujen sodassa sortajiaan vastaan, historian ainoassa oikeudenmukaisessa sodassa, ei tämä millään muotoa saisi olla sääntönä. Kommuuni on käyttänyt tulta puolustuskeinona sanan ahtaimmassa merkityksessä. Se käytti sitä sulkeakseen versaillesilaisten joukoilta nuo pitkät suorat kadut, jotka Haussmann tahallisesti tykkitulta varten oli aukaissut. Se käytti sitä peittääkseen peräytymistään, aivan samaten kuin versaillesilaiset eteenpäin tunkeutuessaan käyttivät granaattejaan, jotka hävittivät vähintään yhtä paljon taloja kuin kommuunin tuli. Vielä tänä päivänä on ratkaisematta, mitkä talot ovat puolustajien, mitkä hyökkääjien sytyttämiä. Ja puolustajat turvautuivat tuleen vasta sitten, kun versaillesilaiset joukot jo olivat aloittaneet vangittujen joukkomurhaamisen. — Sitäpaitsi oli kommuuni aikoja ennen julkisesti kuuluttanut, että se äärimmäisyyteen jouduttuaan tulisi hautaamaan itsensä Pariisin pirstaleiden alle ja tekemään siitä toisen Moskovan, samoin kuin puolustushallituskin, tosin ainoastaan kavallustaan peittääkseen, oli luvannut. Juuri tätä tarkoitusta varten oli Trochu aikoinaan hankkinut tarvittavan paloöljyn. Kommuuni tiesi, että sen vastustajat eivät rahtuakaan välittäneet pariisilaisväestön hengestä, mutta kyllä sitä enemmän omista siellä olevista rakennuksistaan. Ja Thiers oli omasta puolestaan selittänyt, että hän tulisi olemaan järkähtämätön kostossaan. Kohta kuin hänellä oli joukkonsa taisteluvalmiina toisella puolella ja preussiläiset katkaisivat ulospääsyn toisella, huudahti hän: "Minulla ei ole armoa. Kosto tulee olemaan täydellinen, oikeus ankara". Jos Pariisin työläisten teot olivat vandalismia (raakalaisuutta), niin olivat ne epätoivoisen puolustuksen eivätkä voitonriemun vandalismia, niinkuin oli se, johon kristityt tekivät itsensä syypäiksi pakanallisen antiikin todellakin verrattomia taideteoksia kohtaan; ja tämänkin vandalismin on historiankirjoittaja todistanut oikeutetuksi välttämättömänä ja suhteellisesti pienimerkityksellisenä kohtana jättiläistaistelussa uuden syntyvän ja vanhan hajoavan yhteiskunnan välillä. Vielä vähemmän oli se jonkin Haussmann'in vandalismia, joka pyyhkäisi pois historiallisen Pariisin tehdäkseen sijaa tyhjäntoimittajien Pariisille.
Mutta kommuunin surmaamat kuusikymmentäneljä panttivankia, niiden joukossa Pariisin arkkipiispa! — Porvaristo ja sen armeija olivat kesäkuussa 1848 ottaneet uudelleen käytäntöön jo aikoja sitten sodankäynnistä hävinneen tavan — turvattomien vankiensa ampumisen. Tätä julmaa tapaa on siitä lähtien pienemmässä tai suuremmassa määrässä käytetty kaikkia kansankapinoita tukahdutettaessa Euroopassa ja Intiassa, mikä todistaa, että se oli todellinen "sivistyksen edistysaskel!" Toiselta puolelta olivat preussiläiset Ranskassa herättäneet henkiin tavan ottaa panttivankeja — syyttömiä ihmisiä, jotka hengellään olivat heille vastuussa toisten toimista. Kun Thiers, kuten olemme nähneet, heti taistelun alusta alkaen saattoi voimaan tuon inhimillisen tavan ampua kuoliaaksi kommuunin vankeja, ei kommuunille jäänyt muuta keinoa näitten vankien hengen suojelemiseksi kuin turvautua tuohon preussilaiseen tapaan ottaa panttivankeja. Panttivankien henki oli monen moneen kertaan menetetty vankien jatkuvalla ampumisella Versailles'issa. Miten saatettiinkaan niitä enää säästää sen verilöylyn jälkeen, jolla Mac Mahonin pretoriaanit juhlivat tuloansa Pariisiin? Pitikö viimeisenkin vastapainon porvarihallituksen hillittömälle raakuudelle — panttivankien ottamisen — jäädä vain naurun esineeksi? Piispa Darboy'n todellinen murhaaja on Thiers. Kommuuni oli kerran toisensa perään tarjoutunut vaihtamaan arkkipiispan ja joukon muita pappeja kaupanpäällisiksi yhtä ainoata, Thiers'in kiinnipitämätä Blanqui'ta vastaan. Thiers kieltäytyi itsepintaisesti. Hän tiesi, että hän Blanqui'ssa antaisi kommuunille yhden pään lisää, kun sitävastoin arkkipiispa parhaiten palveli hänen tarkoituksiaan — ruumiina. Thiers matki tässä suhteessa Cavaignac'ia. Minkä kauhun huudon pääsevätkään Cavaignac ja hänen "järjestyksen miehensä", kun he kesäkuussa 1848 leimasivat kapinoitsijat arkkipiispa Affre'n murhaajiksi! Ja kuitenkin tiesivät he varsin hyvin, että arkkipiispan olivat ampuneet järjestyspuolen sotamiehet. Jacquemet, arkkipiispan tuomiorovasti, oli kohta teon jälkeen antanut hänelle siihen suuntaan käyvän todistuksensa.
Koko tämä parjauksen kuoro, jota järjestyspuolue verijuhliensa yhteydessä ei koskaan ole jättänyt ääneen virittämättä uhrejansa vastaan, todistaa vain, että meidän päiviemme porvaristo pitää itseään sen muinoisen feodaliherran laillistettuna jälkeläisenä, joka piti jokaista asetta omassa kädessään oikeutettuna plebeijiä vastaan, kun sitä vastoin mikä ase tahansa plebeijin kädessä oli ilman muuta rikos.
Hallitsevan luokan salaliitto vallankumouksen kukistamiseksi vieraan valloittajan suojeluksen alla käydyn sisällisen sodan kautta — salaliitto, jonka jälkiä me olemme seuranneet syyskuusta lähtien siihen saakka, kun Mac Mahon'in pretoriaanit St Cloud'n portista marssivat sisään — saavutti huippunsa Pariisin verilöylyssä. Bismarck katselee tyytyväisenä muhoillen Pariisin raunioita, joissa hän ehkä näki "ensimmäisen suorituserän" siitä yleisestä suurten kaupunkien hävityksestä, jota hän oli pyytänyt saada tehdäkseen, kun vielä oli yksinkertainen maajunkkari preussilaisessa chambre introuvable'ssa (maajunkkarien kamarissa) v. 1849. Hän katselee tyytyväisenä Pariisin köyhälistön ruumiita. Hänelle ei se ole ainoastaan vallankumouksen hävittämistä vaan samalla Ranskan hävittämistä, joka nyt todella on mestattu, vieläpä Ranskan oman hallituksen toimesta. Kaikille menestyksellisille valtiomiehille ominaisella pintapuolisuudella näkee hän vain tämän valtavan historiallisen tapahtuman ulkokuoren. Missä on milloinkaan aikaisemmin historia pannut näyttämölle voittajan, joka kruunaa voittonsa sillä, että näyttelee ei ainoastaan voitetun hallituksen santarmin, vaan samalla myös sen palkatun salamurhaajan osaa? Preussin ja Pariisin kommuunin välillä ei ollut mitään sotaa. Päinvastoin: kommuuni oli hyväksynyt rauhanehdot ja Preussi oli vakuuttanut puolueettomuutensa. Preussi ei siis ollut sotaakäyvä puoli. Se toimi kuin salamurhaaja, kuin pelkuri salamurhaaja, koska se ei ottanut päälleen mitään vaaroja; kuin palkattu salamurhaaja, sillä se teki 500 miljoonaan nousevien verirahojensa maksamisen riippuvaksi Pariisin kukistumisesta, ja niin tuli vihdoinkin päivänvaloon tuon sodan todellinen luonne, jonka kautta kaitselmus oli asettanut hurskaan ja siveellisen Saksan kurittamaan jumalatonta ja kevytmielistä Ranskaa! Ja tämä ennenkuulumaton rikos kansainvälistä oikeutta vastaan, jo sellaisena kuin sen ovat käsittäneet vanhan ajan lainoppineet, on sen sijaan, että se olisi ravistanut Euroopan "sivistyneet" hallitukset hereille julistamaan lupauksensa rikkoneen Preussin, joka oli pelkkä ase Pietarin hallituksen kädessä, kansainkiroukseen — se on sen sijaan pannut ne vain miettimään, eivätkö nekin harvat teurasuhrit, jotka ovat päässeet pujahtamaan pakoon Pariisia ympäröineen kaksinkertaisen vahtiketjun lävitse, olisi luovutettava Versailles'in hallituksen pyöveleille!
Että uudemman ajan valtavimman sodan jälkeen voittava ja voitettu armeija tekevät liiton yhteisesti teurastaakseen köyhälistöä — sellainen ennenkuulumaton tapaus ei todista, niinkuin Bismarck luulee, uuden ylöspäin pyrkivän yhteiskunnan kukistumista, vaan se todistaa vanhan porvarillisen yhteiskunnan täydellistä hajaantumista. Korkein sankarillinen nousu, mihin tämä vanha yhteiskunta vielä kykeni, on kansallissota, ja tämä osoittautuu nyt olevan pelkkää hallitushuijausta, jolla ei enää ole muuta tarkoitusta kuin lykätä tuonnemmaksi luokkataistelua ja joka huijaus sysätään syrjään heti kuin luokkataistelu jälleen leimahtaa esiin kansalaissotana. Luokkavalta ei enää kykene piiloittamaan itseänsä kansallisen virkatakin alle. Kansalliset hallitukset nousevat yhtenä köyhälistöä vastaan!