V:n 1871 helluntaipäivän jälkeen ei voi enää olla rauhaa eikä aselepoa Ranskan työväestön ja sen työntuotteiden anastajien välillä. Palkatun sotaväen rautainen käsi saattanee ehkä jonkun aikaa pitää molempia luokkia saman painostuksen alla. Mutta taistelun täytyy yhä uudestaan ja uudestaan puhjeta alati kasvavassa laajuudessa eikä voi olla epäilystäkään siitä, kuka tulee olemaan lopullinen voittaja — harvat riistäjätkö vai työtätekevien valtava enemmistö. Ja Ranskan työväestö on ainoastaan koko uusiaikaisen köyhälistön etujoukko.
Samaan aikaan kuin Euroopan hallitukset tällä tavalla Pariisin edustalla todistavat luokkavallan kansainvälistä luonnetta, huutavat he täyttä kurkkua kansainvälisen työväenliiton — joka on työn kansainvälinen vastajärjestö pääoman yleismaailmallista liittoa vastaan — olevan pääsyyllisen koko tähän onnettomuuteen. Thiers syytti sitä työn despootiksi (sortovaltiaaksi), joka tahtoo käydä sen vapauttajasta. Picard käski, että kaikki yhteys internatsionalen ranskalaisten ja ulkomaalaisten osastojen välillä oli katkaistava. Kreivi Jaubert, Thiers'in vanha, muumioitu rikoskumppani v:n 1835 ajoilta, julisti kaikkien hallitusten tärkeimmän tehtävän olevan hävittää sen juurinensa. Maajunkkarit kansalliskokouksessa karjuvat sitä vastaan, ja koko Euroopan sanomalehdistö yhtyy kööriin. Eräs arvossapidetty ranskalainen kirjailija, joka on täydellisesti vieras liitollemme, lausuu siitä seuraavasti: "Kansalliskaartin keskuskomitean jäsenet, samoin kuin suurin osa kommuunin jäsenistä ovat toimeliaimpia, taitavimpia ja tarmokkaimpia päitä kansainvälisessä työväenliitossa… henkilöitä, jotka ovat läpeensä rehellisiä, suoria, pystyviä, täynnä antaumusta, vilpittömiä ja innostuneita sanan hyvässä merkityksessä." Poliisilta vivahtava porvariäly luonnollisesti kuvittelee kansainvälisen työväenliiton jonkinlaiseksi salaiseksi seuraksi, jonka keskusvirasto aika ajoin määrää toimeenpantaviksi purkauksia eri maissa. Liittomme on kuitenkin tosiasiallisesti ainoastaan se kansainvälinen side, joka yhdistää sivistyneen maailman eri maitten edistyneimmät työläiset yhteen. Missä maassa, missä muodossa ja minkälaisissa oloissa tahansa luokkataistelua muodossa tai toisessa ilmeneekin, on luonnollista, että liittomme jäsenet ovat etunenässä. Se maaperä, jossa se versoo, on uusiaikainen yhteiskunta itse. Sitä ei voida polkea maahan suurimmallakaan verenvuodatuksella. Hävittääkseen sen täytyisi hallitusten ennen kaikkea hävittää pääoman pakkovalta työn yli — siis hävittää oman loiselämänsä ehto.
Työläisten Pariisia kommuuneineen tullaan aina juhlimaan uuden yhteiskunnan kunniakkaana airueena. Sen marttyyrit ovat haudatut työväenluokan suureen sydämeen. Sen hävittäjät on historia jo nyt naulannut siihen häpeäpaaluun, josta heidän pappiensa kaikki rukoukset ovat voimattomia heitä pelastamaan.
Pääneuvosto:
M.T. Boon, Fred. Bradnick, G.H. Buttery, Caihill, Villiam Hales, Kolb,
Fred. Lessner, G. Milner, Thomas Mottershead, Charles Murray, Pfänder,
Roach, Rühl, Sadler, Cowell Steyney, Alf. Taylor, V. Townshend.
Kirjeenvaihtaja-sihteerit:
Eugene Dupont, Ranska. — Karl Marx, Saksa ja Hollanti. — Friedrich
Engels, Belgia ja Espanja. — Hermann Jung, Sveitsi. — P. Giovacchini,
Italia. — Zevy Moritz, Unkari. — Anton Zabicki, Puola. — J. Cohen,
Tanska. — J.G. Eccarius, Yhdysvallat.
Hermann Jung, puheenjohtaja. — John Veston, rahastonhoitaja. — Georg
Harris, rahastonh. apulainen. — John Hales, yleissihteeri. 256, High
Holborn, London, W.C, toukokuun 30 pnä 1871.
Liitteitä.
I. Vankijono pysäytettiin Avenue Uhrich'ille ja asetettiin neljä- tai viisimiehisiin riveihin katukäytävälle, kasvot kadulle päin. Kenraali, markiisi de Gallifet esikuntineen nousi hevosten selästä ja tarkasti linjaa alkaen vasemmalta sivustalta. Kenraali kulki hitaasti pitkin rivejä tarkastellen niitä. Silloin tällöin pysähtyi hän, ottaen olkapäästä tai viitaten takimaisista riveisiä jonkin miehen erilleen. Nämä tällä tavoin poimitut asetettiin pitemmittä puheitta keskelle katua, jossa ne pian muodostivat oman erityisen rivinsä… Oli silmiinpistävää, että menettely antoi runsaasti sijaa erehdyksille. Eräs ratsastava upseeri kiinnitti kenraalin huomiota erääseen mieheen ja erääseen naiseen jonkin erityisen pahantyön tähden. Nainen syöksyi esiin rivistä, lankesi polvilleen ja vakuutti ojennetuin käsivarsin kiihkeästi syyttömyyttään. Kenraali odotti keskeytystä puhetulvassa ja sanoi sitten mitä levollisimmalla naamalla ja ryhtiään liikauttamatta: "Rouvaseni, minä olen käynyt kaikissa Pariisin teaattereissa, ei maksa vaivaa näytellä ilveilyä (il ne vaut pas la peine de jouer la comédie)… Tuona päivänä ei ollut hyvä olla kenenkään, jos hän oli huomattavasti suurempi, likaisempi, puhtaampi, vanhempi tai rumempi kuin kanssaihmisensä. Erään miehen suhteen kiinnitti erikoisesti huomiotani, että hänen oli kiittäminen pikaisesta pääsystään tästä maallisesta murheenlaaksosta ainoastaan sisäänlyötyä nenäänsä… Toista sataa poimittiin tällä tavoin, ryhmä sotamiehiä komennettiin ampumaan ja muu osa vangeista sai marssia eteenpäin, valittujen jäädessä jälelle. Muutamia minuutteja jälkeenpäin alkoi ryhmä takanamme ja jatkoi — lyhyin keskeytyksin — ampumistaan yli neljännestunnin. Näin tapahtui näiden umpimähkään tuomittujen onnettomien telotus." — Daily News-lehden Pariisin kirjeenvaihtaja kesäk. 8 p:nä. — Mainittu Gallifet, "rouvansa rakastaja, joka yleisesti oli tunnettu hänen ruumiinsa häpeällisistä paljastelemisista toisen keisarikunnan juomingeissa", oli sodan aikana yleisesti tunnettu nimellä ranskalainen vänrikki Pistooli.