Ei ole ensinkään ihmeteltävää, että Louis Bonaparte, joka oli anastanut valtansa käyttämällä hyväkseen Ranskan luokkataistelua ja pitkittänyt sitä yhä uusiutuneiden ulkonaisten sotien avulla, heti alusta alkaen kohteli internatsionalea vaarallisena vihollisenaan. Päivää ennen kansanäänestystä pani hän toimeen vainon Pariisissa, Lyonissa, Rouenissa, Marseille'ssa, Brestissä, lyhyesti sanoen koko Ranskassa löytyvien kansainvälisen työväenliiton hallitsevain valiokuntain jäseniä vastaan sillä tekosyyllä, että internatsionale muka on salainen seura ja suunnittelee salaliittoa hänen henkeänsä vastaan, minkä tekosyyn hänen omat tuomarinsa hyvin pian paljastivat täydellisesti mielettömäksi. Mikä oli intematsionalen ranskalaisten osastojen todellinen rikos? Se, että ne Ranskan kansalle kuuluvasti selittivät, että plebiscitin[1] puolesta äänestäminen on samaa kuin äänestää maahan despotismia sisällisesti ja sotaa ulkonaisesti. Ja se oli todellakin heidän työtänsä, että kaikissa suuremmissa kaupungeissa, kaikissa Ranskan teollisuuskeskuksissa työväenluokka nousi yhtenä miehenä vastustamaan plebiscitiä. Onnettomuudeksi painoi maaseutupiirien raskas tietämättömyys heidän äänimääränsä vähemmistöön. Lähes koko Euroopan pörssit, hallitukset, hallitsevat luokat ja sanomalehdistö juhlivat kansanäänestyksen tulosta Ranskan keisarin työväenluokasta saamana loistavana voittona. Todellisuudessa oli se merkinanto murhaamiseen, ei yksityisten mutta kokonaisten kansojen.
V:n 1870 heinäkuun sotasalaliitto on ainoastaan parannettu painos v:n 1851 joulukuun valtiokeikausta. Ensi katsauksella näytti asia niin hassulta, ettei Ranska tahtonut uskoa sen todellista vakavuutta. Paljoa ennemmin uskoi se edusmiestä, joka sotaisissa ministeripuheissa näki vain pörssi-manööverin. Kun 15 p:nä heinäk. sota vihdoin virallisesti ilmoitettiin lainsäätäjäkunnalle, kieltäytyi koko vastustuspuolue myöntämästä toistaiseksi tarvittavia varoja. Itse Thiers'kin leimasi sodan "inhoittavaksi". Kaikki Pariisin riippumattomat sanomalehdet tuomitsivat sen, ja, ihmeellistä kyllä, melkein koko maaseutulehdistö yhtyi niihin.
Sillä välin olivat internatsionalen pariisilaiset jäsenet jälleen toiminnassa. "Reveil"-lehdessä heinäk. 12 p:nä julkaisivat ne julistuksensa "kaikkien kansojen työläisille", jossa sanotaan:
"Taas uhkaa poliittinen kunnianhimo maailman rauhaa sillä tekosyyllä, että se muka suojelee Euroopan tasapainoa ja kansalliskunniata. Ranskan, Saksan ja Espanjan työläiset! Yhdistäkäämme äänemme yhteiseksi inhon huudoksi sotaa vastaan… Sota tasapainokysymyksen tai dynastian (hallitsijasuvun) tähden ei voi työläisten silmissä olla muuta kuin rikoksellista hulluutta. Me, jotka tarvitsemme työtä ja rauhaa, panemme äänekkään vastalauseen niiden sotaisia kehoituksia vastaan, jotka ostavat itsensä vapaiksi veriverosta ja yleisessä onnettomuudessa näkevät ainoastaan uusien keinottelujen lähteen!… Saksalaiset veljet, meidän hajaantumisestamme olisi vain seurauksena despotismin (itsevaltiuden) täydellinen voittokulku kummallakin puolella Rheiniä… Kaikkien maiden työläiset, mikä lieneekään tällä hetkellä tulos yhteisistä ponnistuksistamme? Kansainvälisen työväenpuolueen, jolla ei ole rajoja, jäseninä lähetämme me katkeamattoman yhteenkuuluvaisuuden todistuksena teille Ranskan työläisten puolesta onnentoivotukset ja terveiset!"
Tätä puolueemme Pariisin osaston julistusta seurasi koko joukko ranskalaisia julistuksia, joista tässä esitämme vain yhden. Neuilly-sur-Seine'stä, joka on julkaistu "Marseillaise"-lehdessä heinäk. 22 p:nä: "Onko sota oikeudenmukainen? Ei! Onko sota kansallinen? Ei! Se on kokonaan dynastinen (hallitsijasukua koskeva). Oikeudenmukaisuuden, kansanvallan ja Ranskan todellisten etujen nimessä yhdymme me täydellisesti ja kaikella tarmollamme internatsionalen vastalauseisiin sotaa vastaan".
Nämä vastalauseet ilmaisivat Ranskan työläisten todellisia tunteita, kuten eräs omituinen tapaus sen pian selvästi todisti. Kun alkuaan Louis Bonaparten johdolla järjestetty joulukuun 10:nnen päivän tunnettu roistojoukko työpuseroihin puettuina työmiehinä laskettiin kaduille, joilla niiden sotaisia intiaanitansseja esittämällä tuli lietsoa sotaintoa, vastasivat esikaupunkien oikeat työläiset niin valtavilla mielenosoituksilla rauhan puolesta, että poliisipäällikkö Pietri katsoi paraimmaksi äkkiä lopettaa kaiken enemmän katupolitiikan sillä tekosyyllä — että uskollinen Pariisin väestö on jo riittävästi ilmaissut kauan pidätetyn isänmaanrakkautensa ja valtavan sotainnostuksensa!
Miten Louis Bonaparten sota Preussia vastaan päättyneekin, toisen keisarikunnan kuolinkello on Pariisissa jo kalahtanut. Se tulee päättymään, niinkuin se oli alkanutkin: irvikuvaan. Mutta älkäämme unohtako, että ne olivat Euroopan hallitukset ja hallitsevat luokat, jotka tekivät mahdolliseksi, että Louis Bonaparten onnistui kokonaista kahdeksantoista vuotta näytellä toisen keisarikunnan kuntoon saattamisen julmaa ilveilyä.
Saksan taholta on sota puolustussotaa. Mutta kuka oli saattanut Saksan sellaiseen pakkotilaan, että sen täytyi puolustautua? Kuka teki Louis Bonapartelle mahdolliseksi käydä sotaa Saksaa vastaan? Preussi! Bismarck se oli, joka saman Louis Bonaparten kanssa teki salaliiton kukistaakseen kansallisen vastarinnan kotonaan ja anastaakseen Saksan Hohenzollernien hallitsijasuvulle. Jos Sadovan taistelu olisi hävitty, sen sijaan että se voitettiin, niin olisi ranskalaisia pataljoonia tulvimalla tulvinut Saksaan Preussin liittolaisina. Onko Preussi voiton jälkeen silmänräpäyksen hetkeäkään uneksinut asettaa orjuutetun Ranskan vapaan Saksan rinnalle? Kokonaan päinvastoin! Se piti orjallisesti kiinni vanhan järjestelmänsä synnynnäisistä kauneuksista ja liitti siihen lisäksi kaikki toisen keisarikunnan konnankoukut, sen todellisen despotismin (itsevaltiuden) ja näennäisen kansanvaltaisuuden, sen poliittiset häikäisykeinot ja rahalliset huijaukset, sen pöyhkeilevät puheenparret ja ala-arvoiset silmänkääntäjätemput. Bonapartelainen sortohallitus, joka tähän saakka oli kukoistanut ainoastaan Rheinin toisella puolella, oli tämän kautta saanut vastineensa toisellakin puolella. Ja mitä saattoi siitä asiain tuolla kannalla ollessa seurata muuta kuin sota?
Jos Saksan työväenluokka sallii nykyisen sodan kadottaa ankarasti puolustusta tarkoittavan luonteensa ja huonontua sodaksi Ranskan kansaa vastaan, niin tulevat sekä voitto että tappio yhtä turmiollisiksi. Kaikki se paha, mikä Saksaa kohtasi niin kutsuttujen vapautussotien jälkeen, tulee jälleen leimahtamaan esiin yhä suuremmalla ankaruudella.
Internatsionalen periaatteet ovat kuitenkin liian laajalti levinneet ja liian syvästi juurtuneet Saksan työväenluokkaan, jotta meidän tarvitseisi pelätä niin surullista loppua. Ranskan työläisten ääni on löytänyt kaiun Saksasta. Braunschweigiin kokoontunut suuri työväenkokous on 16 p:nä heinäk. julistanut täydellisesti yhtyvänsä Pariisin manifestiin, hylännyt jokaisen ajatuksenkin kansallisesta vastarinnasta Ranskaa vastaan ja tehnyt päätöksen, jossa sanotaan: "Me vastustamme kaikkia sotia, mutta ennen kaikkea kaikkia hallitsijasukua koskevia… Raskaalla huolella ja surulla näemme me itsemme pakotetuiksi välttämättömänä pahana käytävään puolustussotaan. Mutta samalla kehoitamme me koko ajattelevaa työväenluokkaa tekemään mahdottomaksi sellaisen hirvittävän yhteiskunnallisen onnettomuuden uusiutumisen siten, että kansoille itselleen vaaditaan valta päättää sodasta ja rauhasta ja päästä niin omien kohtaloittensa herroiksi."