Niin oli tämä jumalaapelkääväinen kuningas Ranskan ja koko maailman edessä sitoutunut käymään pelkkää puolustussotaa. Miten saada hänet vapautetuksi tästä juhlallisesta lupauksesta? Näyttämöohjaajain täytyi saada asia näyttämään siltä, että hallitsija ikäänkuin vastenmielisesti taipuisi noudattamaan Saksan kansan vastaansanomatonta käskyä. He antoivat suunvuoron heti Saksan vapaamieliselle keskiluokalle, sen professoreille, kapitalisteille, kaupunginvaltuutetuille ja sanomalehtimiehille. Tämä keskiluokka, joka vuosina 1846-1870 taisteluissaan kansalaisvapauden puolesta oli antanut kerrassaan ennen näkemättömän horjuvaisuuden, kykenemättömyyden ja pelkuruuden näytteen, oli luonnollisesti suuresti ihastunut saadessaan astua Euroopan näyttämölle saksalaisen patriotismin (isänmaallisuuden) kiljuvana leijonana. Se otti kansalaisten riippumattomuuden väärän kaavun päällensä uskotellakseen, että se muka pakottaisi Preussin hallitusta — mihin? Juuri tämän hallituksen salaisiin suunnitelmiin. Se katui vuosikausia kestänyttä, melkein jumalista uskoaan Louis Bonaparten erehtymättömyyteen vaatimalla äänekkäästi Ranskan tasavallan paloittelemista. Kuunnelkaammepa hetkinen näiden ytimekkäiden patrioottien uskottaviksi tekemiä verukkeita!
He eivät uskalla väittää, että Elsass-Lothringin väestö haluaa saksalaisten syleilyä — asia on aivan päinvastoin. Kurittaakseen Strassburgin ranskalaista isänmaanrakkautta pommitettiin tuota kaupunkia, joka on itsenäinen, vahvasti varustettu linnoitus, tarkotuksettomsti ja raakamaisesti 6 päivää yhteen menoon "saksalaisilla" räjähtävillä kuulilla, sytytettiin tuleen ja surmattiin suuri joukko sen puolustukseen kykenemättömiä asukkaita. Niin kyllä — mutta näiden maakuntain maaperä oli pitkän aikaa sitten kuulunut jollekin aikoja sitten nukahtaneelle saksalaiselle valtakunnalle. Näyttää sentähden kuin olisivat maapohja ja ihmiset, jotka sillä ovat kasvaneet, takavarikoitavat luovuttamattomana saksalaisena omaisuutena. Jos Euroopan vanha kartta kerran muovaillaan uudelleen historiallisen oikeuden mukaan, niin silloin emme saa missään tapauksessa unhottaa, että Brandenburgin vaaliruhtinas aikanaan oli preussiläisten valloitustensa tähden Puolan tasavallan vasalli.
Viekkaat patriootit kuitenkin vaativat Elsassia ja saksalaista
Lothringia "aineellisena vakuutena" ranskalaisia hyökkäyksiä vastaan.
Kun tämä halveksittava tekosyy on pannut joukon heikkopäisiä sekasin,
on velvollisuutemme vähän lähemmin kosketella sitä.
On epäilyksetöntä, että Elsassin ja vastapäätä olevan Rheinin rannan yleinen muodostus sekä sellaisen suuren linnoituksen kuin Strassburgin olemassaolo joksikin Baselin ja Germersheimin puolivälissä on hyvin edullinen ranskalaisten hyökkäykselle Etelä-Saksaan, samalla kuin se omituisella tavalla vaikeuttaa hyökkäystä Etelä-Saksasta Ranskaan. Edelleen on epäilyksetöntä, että Elsassin ja saksalaisen Lothringin anastus vahvistaisi suuresti Etelä-Saksan rajaa. Se tulisi silloin hallitsemaan Vogesien harjaa pitkin niiden koko pituutta ja niitä linnoituksia, jotka hallitsevat sen pohjoisia vuorisolia. Jos Metz'kin vallattaisiin, niin olisi Ranskalta epäilemättä riistetty kaksi sen tärkeintä toiminta-asemata Saksaa vastaan, mutta mikään ei estäisi sitä perustamasta uusia Nancy'n ja Verdun'iin. Saksan hallussa on Koblenz, Mainz, Germersheim, Rastat! ja Ulm — hyviä tukikohtia Ranskaa vastaan, joita Saksa on suuresti käyttänyt hyväksensä tässä sodassa. Minkä oikeuden varjolla voisi se kadehtia Ranskalta Metz'iä ja Strassburgia, ainoita merkitsevämpiä linnoituksia, jotka sillä on tällä seudulla?
Sitäpaitsi on Strassburg Etelä-Saksalle vaarana ainoastaan niin kauan kuin tämä on Pohjois-Saksasta erillään oleva valta. V. 1792-95 ei Etelä-Saksaa koskaan ahdistettu tältä taholta, koska Preussi otti osaa Ranskan vallankumousta vastaan käytyyn sotaan. Mutta niin pian kuin Preussi 1795 teki yksityisrauhansa ja jätti Etelä-Saksan oman onnensa nojaan, alkoivat hyökkäykset sitä vastaan, Strassburg tukikohtana, ja jatkuivat aina vuoteen 1809. Todellisuudessa voi yhdistynyt Saksa tehdä Strassburgin ja jokaisen ranskalaisen armeijan Elsassissa vaarattomaksi, jos se keskittää kaikki joukkonsa Saarlouis'n ja Landaun välille, kuten tässä sodassa on tapahtunut, ja joko hyökkää eteenpäin tai ryhtyy taisteluun Mainz'in ja Metzin välisellä tiellä. Niin kauan kuin saksalaisten joukkojen päävoimat ovat siellä, on jokainen Strassburgista Etelä-Saksaan ryntäävä armeija kierretty ja sen yhteys muihin uhattu. Jos nykyinen sota on näyttänyt jotakin, niin on se näyttänyt, miten helppo on Saksasta käsin hyökätä Ranskaan.
Mutta — rehellisesti puhuaksemme — eikö ylipäänsä ole järjetöntä ja meidän ajallemme vierasta, että sotilaalliset näkökohdat kohotetaan siksi periaatteeksi, jonka mukaan kansalliset rajat ovat määrättävät? Jos tahtoisimme noudattaa tätä sääntöä, niin voisi Itävalta vaatia Venetsian ja Mincio-linjan ja Ranska Rheinin-linjan suojaamaan Pariisia, joka varmasti on suojattomampi koillisesta kuin Berliini lounaisesta suunnattuja hyökkäyksiä vastaan. Jos rajat ovat määrättävät sotaetuja silmällä pitäen, niin ei vaatimuksilla tule koskaan olemaan loppua, koska jokainen sotalinja välttämättömästi on puutteellinen ja voidaan parantaa ainoastaan uusien alueiden anastamisella. Eikä sitä sotalinjaa sitäpaitsi voida koskaan määrätä lopullisesti ja oikeudenmukaisesti, koska voittaja aina pakottaa voitetun suostumaan siihen ja siinä on sen johdosta jo uuden sodan siemen.
Kaiken historian opetus on: kansakuntain laita on sama kuin yksityisten. Hyökkäyksen mahdollisuuden estämiseksi on riistettävä niiltä kaikki puolustuskeinot. Ei riitä, että käy vastustajaa kurkkuun kiinni vaan on se heti tapettava. Jos koskaan valloittaja on ottanut "aineelliset vakuudet" musertaakseen kansakunnan voimat, niin teki sen Napoleon I Tilsitin sopimuksen ja sen tavan kautta, jolla hän pani sen täytäntöön Preussia ja muuta Saksaa vastaan. Ja kuitenkin murtui muutamia vuosia myöhemmin hänen jättiläisvaltansa kuin mädäntynyt ruoko Saksan kansan edessä. Mitä ovat ne "aineelliset vakuudet", jotka Preussi hurjimmissa unelmissaan saa pakotetuksi Ranskan antamaan, verrattuina niihin, jotka Napoleon I kiristi siltä itseltään. Tulos ei tule tällä kertaa olemaan vähemmän turmiollinen. Historia ei tule mittaamaan kostoansa Ranskalta riistettyjen neliöpeninkulmain, vaan sen rikoksen suuruuden mukaan, että 19:nnen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on jälleen herätetty eloon valloituspolitiikka.
Saksalaisen kiihkoisänmaallisuuden toitottajat sanovat: ette saa sekoittaa saksalaisia ranskalaisiin. Me emme tavoittele mainetta, ainoastaan turvallisuutta. Saksalaiset ovat pohjaltaan rauhaa rakastavaa kansaa. Heidän harkitsevan huolenpitonsa alaisena ollessa muuttuu itse valloituskin tulevan sodan syystä ikuisen rauhan pantiksi. Luonnollisestikaan ei se ollut Saksa, joka 1792 ryntäsi Ranskaan ylevänä päämääränään 1700-luvun vallankumouksen kukistaminen paineteilla! Eikö se ollut Saksa, joka tahrasi kätensä Italian valloituksessa, Unkarin sortamisessa ja Puolan jaossa? Sen nykyinen sotilasjärjestelmä, joka jakaa koko voimakkaan miespuolisen väestön kahteen osaan — palveluksessa olevaan seisovaan sotaväkeen ja toiseen lomalla olevaan seisovaan varaväkeen, jotka molemmat ovat yhtä suuressa määrässä velvollisia tottelemaan ruhtinasta jumalan armosta — sellainen sotilasjärjestelmä on luonnollisesti erinomainen mailmanrauhan "aineellinen vakuus" ja sen lisäksi sivistyksen korkein päämäärä! Saksassa niinkuin kaikkialla muuallakin myrkyttävät vallitsevan järjestelmän hovinarrit yleistä mielipidettä suitsutuksillaan ja valheellisilla itsekiitoksillaan.
He näyttävät pahastuneilta katsellessaan ranskalaisia Metzin ja Strassburgin linnoituksia — nämä saksalaiset patriootit —, mutta he eivät näe mitään pahaa siinä moskovalaisten kauheassa linnoitusjärjestelmässä, johon kuuluvat Warsova, Modlin ja Ivangorod. Samalla kun he vapisevat kauhusta peljätessään bonapartelaisia hyökkäyksiä, sulkevat he silmänsä siltä häpeältä, mikä on tsaarin suojeluksenalaisuudesta.
Aivan samoin kuin 1865 Louis Bonaparte ja Bismarck, vaihtoivat 1870 Gortschakoff ja Bismarck lupauksia keskenään. Aivan samoin kuin Louis Napoleon imarteli itseään sillä, että 1866 v:n sota molemmin puolin uuvuttamalla Itävaltaa ja Preussia tulisi koroittamaan hänet Saksan korkeimmaksi riidanratkaisijaksi, aivan samoin oli Aleksanteri mielissään siitä, että 1870 v:n sota molemmin puolin näännyttämällä Saksaa ja Ranskaa koroittaisi hänet eurooppalaisen lännen korkeimmaksi erotuomariksi. Samaten kuin toinen keisarikunta piti Pohjois-Saksan liittoa olemassaololleen sopimattomana, aivan samaten täytyi autokratisen (itsevaltaisen) Venäjän uskoa Preussin johtaman Saksan valtakunnan uhkaavan itseään. Se on vanhan poliittisen järjestelmän laki. Sen alueella on toisen voitto toisen häviö. Tsaarin suurempi vaikutusvalta Euroopassa johtuu siitä, että hänellä on ollut vanhastaan yliherruutta Saksassa. Voiko tsaari tyytyä asemansa heikontamiseen ulkomaihin nähden juuri samalla hetkellä, jolloin tulivuorentapaiset yhteiskunnalliset voimat itse Venäjällä uhkaavat tärisyttää itsevaltiuden syvimpiä perustuksia? Jo käyttävät Moskovan lehdet samaa kieltä kuin bonapartelaiset sanomalehdet v:n 1866 sodan jälkeen. Uskovatko saksalaiskiihkoilijat todellakin, että Saksan vapaus ja rauha tulevat turvatuiksi, jos ne pakottavat Ranskan Venäjän syliin? Jos aseellinen menestys, voitonylpeys ja hallitsijasukujen juonet houkuttelevat Saksan ryöväämään saaliikseen ranskalaista aluetta, jää sille ainoastaan kaksi tietä valittavaksi. Joko täytyy sen, minkä seurauksen uhalla tahansa, ruveta Venäjän paisuttamisen julkiseksi orjaksi tai sitten täytyy sen lyhyen levon jälkeen varustautua uuteen "puolustussotaan", ei mihinkään tuollaisen äsken leivottuun "paikallistettuun" sotaan, vaan rotusotaan yhdistyneitä slaavilaisia ja romanilaisia rotuja vastaan.