"Konnia ovat!" vastasi eräs heistä.
"Ovatpa minkin, ja kuinka tekopyhiä he muka olivat, eivät olleet osaavinansa laskea kymmeneen, ja ovat kuitenkin arvanneet kaiken. Se todistaa, että ovat kelpo miehiä. He ovat selvästi lukeneet jäljistä koko jutun. Tietävätpä vielä että intiaaneja oli kaksi ja että itse olemme kumppanimme tuntemattomaksi raadelleet. Heidän teräväpäisyytensä on meille sangen vaarallista. Meidän täytyy toimittaa heidät pois tieltä."
"Mutta milloin ja miten? Eihän meillä ole siihen aikaa. Meidän täytyy lähteä muuttamaan aavikon viitat ja eksyttämään karavaania."
"Hm, niin, paljon aikaa ei meillä ole. Jos nyt päästämme nuo kaksi käsistämme, niin on tilaisuus ohitse. Helmiahossa tapaavat he Silmänkääntäjä-Reiton ja ehkä myös tuon aina ja kaikkialla läsnäolevan ja saavuttamattoman Veri-Revon, joka on pahin ja kiukkuisin vastustajamme. Nuo neljä yhdessä voivat kyllä vielä viime tingassa riistää meiltä toivotun saaliimme."
"Me ammumme heidät muitta mutkitta."
"Se olisi kyllä parasta, mutta — — —"
Hän mumisi jotakin epäselvästi.
"Mitä muttaat?" kysyi toinen. "Minun mielestäni emme voi viisaimmin tehdä. Meitä on viisi ja heitä vaan kaksi. He eivät oikeastaan voi puolustaa itseään. He kaatuvat kuulistamme, ennenkuin he ehtivät meihin tähdätä."
"Niinkö luulet? No katsoppas heihin ja tee sitten hyvin ja ammu! Olen utelias kuulemaan miten aijot toimia."
Hän osotti veljeksiin, jotka näyttivät täydessä touhussa etsiskelevän jälkiä, ensinkään välittämättä heille niin vaarallisesta ryhmästä. He eivät olleet kiinnittäneet huomiotansa "timanttipoikien" lähtöönkään.