Jimi ja Timi eivät olleet laskeneet pyssyänsä ennenkuin ratsastajia ei enää voitu ampua. Silloin kääntyi Jimi Timin puoleen, levitti suutaan tavallista leveämmäksi ja kysyi tyytyväisesti hymyillen:
"No veliseni, miten tämä jupakka sinua mielutti?"
"Ihan yhtä hyvin kuin sinua", vastasi tämä tyytyväisesti irvistellen.
"Eikö tämä ollut mielelle makeinta?"
"Makeinta oli. Kun tuommoiset miehet pakenevat kuin koirat, häntä koipien välissä, kahta urhoollista metsästäjää, on se oikein hupaista. Henkemme oli todellakin vaarassa."
"Ihan varmaan! Sen näki heidän silmäyksistään ja liikkeistään. Et suinkaan sinä usko 'poikien' hukanneen rahansa?"
"Ei tule kysymykseenkään. He ovat lähteneet etelään — mistä syystä, ei koske meihin. Me olemme heitä varoittaneet, eikä meillä enää ole velvollisuuksia heitä kohtaan. He pitävät itsensä niin viisaina. Onhan tuo Kipsinen lakitiedettäkin lukenut; siksipä minä en ymmärrä että meidän tarvitsisi suorastaan pakottaa heitä vastaanottamaan apuamme. Jos he uhkamielisyydessään lyövät päänsä puuhun, tulkoot omin neuvoin toimeen. Minä ajattelen että intiaani parka paremmin tarvitsee meidän apuamme ja paremmin sen ansaitseekin."
"Se on ihan varma. Lähdemmekö häntä etsimään?"
"Lähdemme. Tiedämme missä päin hän on tuolla; vastapäätä oikealla puolella, vanhan hopeakaivoksen lähettyvillä. Narripeliähän se vaan oli tuo pikku kivien juttu, niitähän me itse astuimme rikki, johtaaksemme roistot harhaan. Näin selvästi veripisaroita ja hyvin minua kummastuttaisi, jollemme löytäisi intiaania kaivoksessa."
He lähtivät liikkeelle ja muulit kulkivat kukin isäntänsä jäljissä. He eivät nousseet muuliensa selkään, koska jo kävi vaikeaksi pimeyden tähden sieltä tarkasti maata tutkia.